Vuoden 2013 vuoristorata: Parhaat saavutukset, syvimmät suvannot ja tulevaisuuden tavoitteet

Vuoteen 2013 mahtui paljon asioita, niin onnen hetkiä kuin huonoja vaiheita, yltiöpäistä innostusta ja turhautumista, päättäväisyyttä tulevaisuudesta ja pohdintoja mitä järkeä tässä koko hommassa on. Siis voisi todeta, vuoden olleen täynnä melko ristiriitaisia ja vaihtelevia tunteita.

Alkukankeutta

Alkuvuodesta päällimmäisinä asioina olivat sisäkauden pelit, EM-biitsiprojekti ja fyssepuolen treenaaminen. Viime sisäkauden pelit alkoivat jotakuinkin lupaavasti joukkueelta ja painotetusti harjoitellut yläheitot sujuivat entistä paremmin sekä kiinniotot jäi porukalla ihan kiitettävästi käteen. Loppukautta kohti mentäessä pelistä tuli kuitenkin jotenkin todella väkinäistä eikä onnistumisia liiaksi tullut. Porukka oli turhautunut peliin ja tuntui, että joukkueen potentiaali piiloutui joka pelin jälkeen vähän syvemmälle. Lopputuloksena jäätiin pihalle mitalipeleistä ja suuhun jäi kitkerä maku. Toki myös onnistujia kaudella oli, mutta he jäivät hiukan yhteispelin epäonnistumisen alle.

Sisäkauden jälkeen motivaatio oli pohjissa. Olin odottanut ainakin itseltä isoa harppausta. Treenannut yläheittoja ja tiesin, että pystyn heittämään kentän päästä päähän. No en muista montaa yläheittoa peleissä heittäneeni ja muutenkin tuntui, että katsoi kentällä peliä ulkopuolisena. En nyt tainnut ihan ulkopuolinen olla, mutta fiilis ei ollut pelaamisesta missään nimessä hyvä. Mutta se oli sellainen sisäkausi. Aina ei onnaa. Sitten vaan leuka rintaan ja uusia pettymyksiä kohti.

Parin kolmen viikon lajitreenitauon aikana motivaatio kuitenkin palaili ja silmät kirkastui kun tiesi ulkokauden kohta alkavan. Fyssepuolella painotus oli vk-reeneissä ja oli palkitsevaa kun happi alkoi treenien myötä kulkea kropassa vähän paremmin. Myös kesän EM-biitsikisoja ajatellen kestävyyden piti olla kunnossa.

Ulkokausi starttaa

Tsekkaa nää hymynaamat ja silmäpussit! Raksu, Veera ja meitsi.

Ulkokauden starttasi WCU:lla eli Wonderful Copenhagen Ultimate turneella. Loistavasti järjestetty turnaus, missä ultimaattiset ihmiset viettävät kolme päivää kentällä, satoi tai paistoi. Bussikuljetukset on järjestetty hotellilta ja kentillä on ruokailu, joten lähintä mäkkiä ei tarvitse lähteä etsimään tai elää päivää lisäravinteilla. Meillä pelit menivät ihan hyvin, vaikka kovin monia ulkotreenejä ei oltu päästy vielä vetämään. Ehkä tärkeintä, että turnaus oli nousujohteinen pelillisesti. Fyysisesti ei tietenkään, kuten ei yleensäkään. Tai ainakaan kolmantena päivänä ei enää tunnu paremmalta kuin edellisenä päivänä. Itse asiassa olo on aika tyrmätty. Kaks päivää ja kuusi peliä oli jo takana. Aamulla herätessä ei todellakaan ole sellainen olo, että pystyisi juoksemaan saati kanttaamaan. Sitä kävelee vessaan, välttää pitkää peilikontaktia, koska näky on helvetin väsynyt ja turvonnut, ja naama on myös vähän punainen. Tästä kolmen tunnin päästä, kun kiekko lähtee ilmaan, olet kuitenkin jo kuin eri ihminen. Se on ikään kuin nopeutettu ihmisen evoluutio. Kumarassa ontuvasti laahaavasta olennosta juoksevaksi ihmiseksi. Buranaa, mangnesiumia, teippausta, oikeata ravintoa, nestettä ja ajatusten fokusointia muuhun kuin jomottaviin jänteisiin. Burana on tärkeä. Köpiksestä jäi mieleen ”hauska” tapahtuma sunnuntaiaamulta kun yksi joukkuekaveri kysyi, että eikö ketään muuta satu jalkoihin. Vastaus: ”No joo, mutta burana auttaa”. A: ”Ai ootteks te ottanut buranaa”.  Vastaus:” Joo, perjantaista lähtien”.

Kenttäruokailua Anniksen kanssa.

Turnaus saatiin pakettiin. Lento oli Helsingissä vissiin joskus yhden aikaa yöllä. Mun oli tarkoitus mennä alun perin bussilla Tampereelle, mutta lennon aikana olin lupautunut autokyytiin ja ajaa osan matkaa tarvittaessa. Siitä tulikin ihan mielenkiintoinen reissu. Kun kolme päivää yhdessä pelanneita väsyneitä ihmisiä pakataan yöllä autoon, arvotaan vähiten sillä hetkellä väsynyttä kuskia ja huipennukseksi melkein kaikki on aamulla menossa töihin yms. matkasta voi tulla hiukan kireä. No nämäkin naurattaa jälkikäteen, mutta se matka ei ollut mikään läppäkerhon kokoontuminen. Mulla oli seuraavana aamuna sovittu yhdeksältä tapaaminen opintoneuvojan kanssa, koska piti mennä keskustelemaan lisäajan saamisesta opintoihin. Se oli vasta vakuuttava hetki. Naama oli vielä enemmän turvoksissa kun edellisenä aamuna, jos se oli mahdollista, silmäpussit lähentelivät suupieliä ja tanakka punotus päälle. Lookkia paransi vielä kevyt ontuminen, koska jalkapöytää oli kohtalaisen kipeä. Siinä pala turnauselämää.  

Beach EM

Jokaisella on hetkensä :).

Turnauksen jälkeen jalkapöytä vaivasi jonkin aikaa, mutta aika äkkiä se helpotti. Kevät oli aika kiireinen viikonloppujen osalta ja väsymystä alkoi olla niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitten paukahtikin flunssa päälle samalla viikolla, kun oli biitsimaajoukkueen harjoitusviikonloppu Yyterissä. Se oli aika hevi viikonloppu. Fyysisesti, mutta myös henkisesti. Aikaisemmin keväällä olin saanut kunnian olla joukkueen spirit-kapteeni. Sen viikonlopun aikana alkoi hahmottua nuotit tuleviin Barcelonan EM-kisoihin. Oma peli takkusi, itseluottamus oli kateissa ja tajusin, että hiekalla pelaaminen ei todellakaan ole mua varten. Lisäksi spirit-kapteenin rooli tuntu ajoittain liian isolta vastuulta, koska fiilis omasta pelaamisesta oli huono ja silloin on paha yrittää sytyttää joukkuetta. Joukkue koostui todella kokeneista pelaajista ja mielipiteitä siitä miten pitäisi pelata, oli aika paljon ilmassa. Joukkue oli kentällä hajanainen, eikä se liimaantunut yhteen Barcelonan helteisellä hiekallakaan. Lopputulos oli pettymys niin joukkueena kuin yksilönä. Se on ehdottomasti mun turhin pelireissu, mutta oppimatkojakin on kai pakko tehdä. Tunsin epäonnistuneeni niin pelaajana kuin spirit-kapteenin roolissa. En ollut yhtään oma itseni reissun aikana. Ilman itseluottamusta on olo aika eksynyt kentällä ja eksynyt pelaaja kentällä on aika turha. Näytön halua kyllä oli, mutta tällaisessa joukkueessa näytöt pitää pystyä antamaan aika äkkiä jos haluaa peluutukseen mukaan. Näitä näyttöjä ei tullut.

Onnistumisia viimeisessä matsissa Ranskaa vastaan. 

Jäätiin lomailemaan osan kanssa vielä muutamaksi päiväksi. No aika nollaamiseksihan se sitten meni. Oikeasti olisi tehnyt mieli olla itkemässä kotona, mutta juhliminen on heti toisiksi paras vaihtoehto. Yhden greba-illan jälkeen muistan, kun istuttiin Essin kanssa hotellin rappusilla patonkia mutustellen ja sanoin lopettavani koko lajin (alkoholilla ei vaikutusta :)). Mua pänni niin moni asia. Ei pelkästään pelaaminen vaan kaikki sen ympärilläkin. Reissun aikana oli puhuttu jonkin verta lajin tulevaisuudesta ja sen kehittämisestä. Ärsytti kaikki vanhoina hyvinä aikoina jututkin. Essin kannustussanojen jälkeen sanoin kuitenkin harkitsevani vielä lopettamista.

Loppukausi

Turnaus painoi mieltä pitkään. Onneksi pian reissun jälkeen oli UFOllakin reenitauko. Sai etäisyyttä koko ultimatetouhuun. Tauon jälkeen oli tärkeätä tsempata loppukauteen. Vielä kaksi touria jäljellä ja ekalta tourilta oli hyvät pohjat, koska oltiin sijoituttu toiseksi. Seuraavilla Toureilla napattiin myös hopeasijat Atleticon jälkeen.  Ufon historian ensimmäinen finaalipaikka ulkokaudella oli varmistettu ja lisäksi osallistumisoikeus seuraavan vuoden seurajoukkueiden MM-kisoihin. Se oli iso juttu. Se tuntui askeleelta eteenpäin.

Finaalin tulos onkin jo käyty läpi. Se oli meiltä jäätävän huono peli, monen asian summa. Jäädyttiin, mutta meillä ei ehkä myöskään ollut riittävää uskoa voittoon. Oltiin otettu pataan Atleticolta, joka Tourilla ja jonkinlainen tyytyväisyydentunne kakkossijaan oli ilmassa. Voiton nälkä puuttui ja se asenne, että me tullaan ja haetaan se kulta kotiin. Atletico myös yksinkertaisesti pelasi hyvän kauden ja oli laajalla rintamalla vahva. UFO:lta myös mielestäni tasainen ja kiitettävä arvoinen kausi. Omakin peli kulki ajoittain ihan iloisesti ja kehitystä tuli jossain määrin.  

Marraskuun lopulla juhlittiin UFOn 20-vuotis juhlia. Hienot kemut ja upeata muistella ja kuulla kaikkia vanhoja juttuja. Iso kiitos niille ihmisille, jotka ovat jaksaneet pyörittää seuratoimintaa jo pitkään. Seuratoimijan rooli kun ei ole aina se kiitollisin. Älyttömästi vapaaehtoisduunia ja oman ajan uhraamista, jota harva kuitenkaan osaa riittävästi arvostaa. Se on sitä työtä, mikä mahdollistaa niin monelle meistä harrastamisen ja seuratoiminnan jatkumisen. Itselle juhlatapahtuman vielä huipensi naisten joukkueen MVP eli most valuable player-palkinnon pokkaaminen. Vaikka en ole koskaan ihan ymmärtänyt palkinnon jakamista joukkuelajeissa, palkinnon saaminen tuntui silti vaikuttavalta. Olin erittäin otettu vaikka yllättynyt.

Tässä ja tulevaisuudessa

Nyt sisäkausi on pyörähtänyt käyntiin ja eka Tourikin on ehditty pelaamaan. Meillä on kasassa aika kokematon joukkue ja odotukset eivät ole finaalissa. Ykköstourilla kuitenkin pelasimme pirteästi ja sijoituttiin kolmanneksi. Ennakkoluulotonta vääntöä. Sellaisesta tykkään. Olen ajautunut sisäkaudella yhdeksi treenivetäjäksi ja aavistuksen vastahakoisesti myös osa peluutusvastuusta sisäkauden peleissä tulee olemaan mulla. Aika iso nakki, mutta vielä ekalla tourilla ei tarvinnut ottaa hirveästi vastuuta. Mä ja Raksu toimittiin tavallaan Riitan oppityttöinä.

Italia-projekti pyörii koko ajan ja ison kentän vuoroja vedetään säännöllisesti pirkkahallilla noin parin viikon välein. Prime time perjantaina 20.30-22.30. Paljon on tekemistä, mutta onneksi aikaakin vielä on. Puuhaa on niin reenipuolella kun muutenkin. Lajia pitää saada näkyvämmäksi, jotta saadaan riittävästi sponsoreita Italian reissua varten.  

Motivaation ja unelmien lähteillä

Oma motivaation on tällä hetkellä kova. Aikaisemmin kirjoitin kurimuskuuristani. Se oli ihan onnistunut: -4,5 kg. Ei ehkä kuulosta paljolta, mutta kyllä sen vaan liikkumisessa huomaa. Hyvinvointivatsa sai luvan lähteä, mutta vielä on varaa pudottaa lisää. Heittoa tarvitsee treenata paljon, ja kalenterista täytyy alkaa raivata tilaa pelkille heittelyille talviaikaankin. Pitkiin heittoihin pitää saada vielä metrejä ja varmuutta. Iso kehityksen paikka on myös murtoheitoissa.

Kokonaisuudessaan täytyy luoda selvät tavoitteet tai sellainen unelman ja tavoitteen välimalli. Entinen hiihtovalmentaja sanoi mulle kerran, että jos luot tavoitteen minkä tiedät olevan saavutettavissa, se on liian vähäinen tavoite. Aloin luoda isoja visioita. Seuraavana vuonna voitin viisi 20-vuotiaiden sarjan Suomen mestaruutta eli kaikki mitä oli saatavilla, olin naisten SM-sprintissä neljäs ja parisprintissä sain hopeaa. Tietenkään se ei johtunut vaan siitä, että olin alkanut ajatella suuria juttuja, mutta sillä oli oma vaikutuksensa entistä parempiin tuloksiin. 

Good times. Tämä taisi olla se kauden viides SM-kulta. Vasemmalla Anne Kyllönen ja oikealla Satu Pirttiniemi

Oon vähän ajatellut asioita. Alkuun ultimaten harrastaminen oli ihan läppä ja muutaman vuoden enemmänkin olin hengailija, koska suolistosairaus rajoitti niin paljon tekemisiä. Se söi multa myös aika totaalisesti uskon siihen, että vielä voisi tulla se päivä kun olen hyvä urheilussa. Fyysinen kunto oli ihan nolla monta vuotta. Kuntoutuminen on kuitenkin sujunut aika hyvin ja takana on nyt pitkä ”terve” jakso. Kehittymistäkin on omalla kohdalla tapahtunut lajissa ihan kiitettävään tahtiin. Nyt on ehkä se hetki elämässä, kun on vielä mahdollisuus kehittyä ja silloin pitää laittaa pannu kuumaksi. Olen luonut oman hiljaisen unelmani urheilun saralla. Mikä sun unelma on?   

 

Unelmoinnin taustalla on kuitenkin hyvä pitää reaaliteetit mielessä.

Sähäkkä pullukka kurimuskuurilla

Ei ole hetkeen tullut päiviteltyä mitään ihmeempää, mutta nyt vähän kuulumisia. Treeni on maistunut viime aikoina ihan mukavasti ja lajiharjoitukset ovat myös pyörähtäneet käyntiin. Sisäkausi tosin on joukkueelle tänä vuonna aika toissijainen tavoite ja kirkkaimpana johtotähtenä on Italian kisaviikko. Eli aika perusmeiningillä on menty paitsi yhden asian suhteen. Oon meinaan aloittanut jotain, mitä sotii mun elämän periaatetta vastaan. Elämän tukipilarina on nykyään pitkälti ollut, että kerran kun täällä vaan eletään, niin on turha tuhlata aikaa kärvistelyyn. Niinpä sitten aloitin DIEETIN. Inhoon koko sanaakin, joten puhutaan mieluummin vaikka ruoka- tai kurimuskuurista.

Pohjana aloitukselle oli ihan puhdas halu tiputtaa painoa noin 6 kiloa, jotta juoksukunto ja kestävyys paranisivat. Mä en siis ole ylipainoinen, paitsi painoindeksin mukaan lievästi, mutta se johtuu tietystä isosta lihasmassasta ja tiheistä luista ja mitä näitä nyt oli. Leikkisä lempinimi sähäkkä pullukka on myös täysin sattumaa, rakkaalla lapsella kun on monta nimeä.

Mitä totisemmaksi suhtautuminen pelaamiseen on mennyt, sitä useammin on tullut mietittyä myös painonpudotusta. ”Parannuttua” suolistosairaudesta, musta on tullut kuitenkin ruokanautiskelija ja vähän jopa hifistelijä. Maukkaan ruuan valmistaminen ja syöminen saa aikaan tyytyväisyyden tunteen. Tämä tunne on ollut liian nautinnollinen, jotta olisi halunnut vaihtaa sitä hieman kevyempään kroppaan. En siis ole mikään mäkkärin tai pizzerian kanta-asiakas. Itseasiassa kun olen vähän analysoinut ruokatottumuksia, olen todennut, etten oikeestaan ole syönyt niin epäterveellisesti. Ruoka on ollut ihan ravinteikasta ja monipuolista, sitä on vaan mennyt aika paljon :). Ja toki rasvassa ei ole aina säästelty ja välillä pikkusuolaisen himo yllättää.  

Ideaa oon siis kypsytellyt jo tovin, mutta kaverin huima tulos kurimuskurilla antoi lopullisen sysäyksen kokeilla itsekin tällaista kärsimysnäytelmää. Hänen onnistumisensa loi mulle niin suuren motivaation, että pakkohan sitä oli kokeilla. Monelle tämä ei olisi varmaan mikään iso haaste, mutta ruokaa rakastavalle ihmiselle, se on kuin luopuisi jostain harrastuksesta. Suurin oma motivaatio tähän on siis fyysisen puolen paraneminen. Musta ei varmaan tulisi millään dieetillä höyhenenkevyttä gasellimaista maileria, mutta jo parikin kolmen kilon tiputuksen alkaa huomata juoksulenkillä. Lisäksi taitaa olla näillä ikävuosilla suhteellisen hapenoton tehokkain parannuskeino tiputtaa painoa. Tai siis tarkemmin sanoen läskiä. Maksimaalisella hapenotolla tarkoitetaan siis tässä, sitä paljonko elimistö pystyy käyttämään happea litroina minuutissa (l/min) ja suhteellisella hapenotolla ml/kg/min. Sivutuotteena ei tietysti haittaisi vaikka joku vatsalihas sattuisi pintaan pullahtaan hylkeennahan alta.

Kuurin virallinen kesto on kuusi viikkoa. Päivässä saa syödä 5 kertaa: aamupalan, kaksi ateriaa ja välipalan, sekä iltapalan. En ala tässä käymään ruokamääriä tarkemmin läpi, mutta tätäkin kirjottaessa nälkä ilmoittaa itsestään. Mut se nyt ei tavallaan ole mitään uutta. Rahkaa, kasviksia ja lihaa on kulunut, erityisesti kasviksia. Leipää en ole paria poikkeusta lukuun ottamatta syönyt ollenkaan. Jälkikäteen ajateltuna ajankohta tälle ei ollut ehkä ihan paras, kun tähän vuodenaikaan tuppaa olemaan kaiken maailman häppeninkiä ja pikkujoulua. Eli myönnettäköön, että jonkinasteisia viikonloppurepsahduksia on tullut. Viikot on mennyt yllättävän hyvin. Vatsan selvästi parempi hyvinvointi on ollut muutaman kilon tiputuksen lisäksi kaikkein ilahduttavinta.

Kuurin ideana on, että narua vedetään kireämmälle koko ajan. Alkuviikot tuntuivatkin kohtuu helpolta, nyt pitäisi vielä jaksaa vähän puristaa. Näin tämä tuntuu kuitenkin jotenkin siedettävältä, kun on joku paperi, missä lukee mitä ns. saan syödä eli tietää ainakin jos lipsuu. Vähän kuin seuraisi reeniohjelmaa. Sitäkin olen vähän muokannut kuurille sopivaksi eli salilla on maksimipainot jätetty hetkeksi rauhaan ja sarjat vedetty pidempinä pienillä painoilla. Katotaan mihin kuuden viikon jälkeen viisari värähtää. Nyt taitaa olla ne helpot kilot tiputettu ja tuntuu kuin nämä loput olisi integroitu mun kroppaan :). Saa jakaa vinkkejä ja kokemuksia aiheeseen liittyen!

Mitä tapahtui Tapiolassa Up! päivässä...

Up!-projekti jatkui taas pienen kesätauon jälkeen viime viikonloppuna parin tunnin treeneillä ja neljän pelin hattuturnauksella. Päivän pääteemana olivat hakujen ajoitukset ja heittäminen. Mukaan tarttui taas uusia harjoitteita ja intoa tulevalle harjoituskaudelle. Omalla kohdalla pahasti loppupäivästä kramppailleet jalat muistuttivat treenitauosta, mutta Tampereelle selvittiin vielä omin jaloin samana iltana. Treenipäivässä meininki oli hyvä ja ilahdutti nähdä taas tuttuja pelaajia. Hattuturnauksessa tuli pelattua myös uusien ihmisten kanssa ja samalla tutustuttua entuudestaan tuntemattomiin pelitovereihin. Tsekkaa videosta mitä päivän aikana puuhattiin.

Mikä Up!-projekti on ja mitä on tähän asti tapahtunut:

https://www.facebook.com/UpProjektiNaisille?fref=ts

Miten yksilön toiminta vaikuttaa joukkueeseen?

Treenilomat alkaa olla lusittu ja kroppa sekä mieli kaipaa jo säännöllistä harjoittelua. Mielessä on pyörinyt tauon aikana niin mennyt kausi kuin tulevaisuus. Viime kautena UFO:n kanssa joukkueena mentiin mielestäni eteenpäin pelillisesti, mutta harjoittelussa jäi silti vähän viilattavaa. Lajitreenejä oli jonkin verran peruttu, koska porukkaa ei ollut riittävästi ja fyssetreenien osalta tilanne oli vielä harmaampi. Temen tullessa valmentajaksi keväällä, sitouduttiin 2-3 lajitreeneihin ja yksiin järjestettyihin fyysisen puolen harjoituksiin viikossa, joten vähimmäisvaatimukset yhteisiin treeneihin olivat varmasti selvät.

Jonkin aikaa tämä taisi toimiakin, mutta hiljalleen sitoutuminen joukkueen yhteisiin pelisääntöihin alkoi rakoilla. Tällöin alkaa miettiä käsitettä joukkue. Olemmeko joukkue, jolla on tavoite minkä eteen tehdään hommia vai joukko yksilöitä, jotka osallistuvat treeneihin silloin kun se sopii omiin aikatauluihin. Mielestäni jokainen joukkuepelaaja on vastuussa joukkueelleen tekemisistään ilman mitään sitoumuksiakaan, silloin kun puhutaan SM-tason urheilusta. Joukkue on aika herkkä kokonaisuus, jossa jokaisen tekeminen vaikuttaa muihin. Jos minä en mene tänään treeneihin, niin miksi muut menisivät. Tai positiivisemmin ajateltuna: ”Vaikka mua nyt tänään vähän väsyttää, niin muutkin jaksaa mennä treeneihin ja vetää hyvällä asenteella.”

Lajitreenit olivat peruttu 10 kertaa (20 tuntia) vähäisen osallistujamäärän takia, mutta omaa mieltä on painanut myös fyysisen puolen treenit. Varsinaisesti harjoituksia ei peruttu kuin kesäajalla, mutta osallistujamäärä olivat jatkuvasti turhan alhaisia. On sellainen olo, että nämä koetaan edelleen jonkinlaisena vaihtoehtona, ei osana harjoituksia. Jos ajattelee ultimatea lajina, on mielestäni aika itsestäänselvyys, että myös puhdasta fyysistä treeniä vaaditaan erityisesti naisilta. Toki talvenkin aikana näissä oli hetkensä ja joissain treeneissä oltiin lähes koko joukkueen voimin ja fiilis oli hyvä. Kohokohtana jäi mieleen ”leikkimielinen” modifioitu triathlon, jossa porukkaa riitti ja vaikka tuntu ainakin itsestä fyysisesti ihan hirveen pahalle fiilis oli ihan huikee. Kuitenkin pitkäjänteisyys puuttuu, ja vain osa oli toimintaan sitoutuneita talvesta kesään. Iso peukku heille! Vaikka tietyn porukan kesken oli hyvä meininki, nousi ajatuksissa esiin miksi osa ei ilmesty järjestettyihin treeneihin. Tällöin fiilis siitä, että tässä tehdään töitä yhteisen tavoitteen eteen jää puuttumaan. Fyysisessä treenaamisessa toki henkilökohtaiset tavoitteet on tärkeitä ja pakollisia, mutta isossa kokonaisuudessa on kyse kuitenkin siitä, että olen hyödyksi enemmän joukkueelle jos treenaan myös fyysistä puolta. Jos mä en jaksa pelata koko turnausviikonloppua tai en pysy lähtökohtaisestikaan puolustettavani perässä tunnen pettäneeni joukkueen. Ja toki vastaavasti kiekollisella puolella omat mokat pistää koko joukkueen tekemään ”turhaa” työtä. Fyssepuolen vetäjänä tietysti pitää miettiä tällaisissa tilanteissa hyvin kriittisesti treenien sisältöä ja toimintaa sekä kysyä palautetta ja sitä on myös tehty ja varmasti aina kehitettävää löytyy. Rehellisesti sanottuna en kuitenkaan koe, että treenit ja suunnitelmat olisivat olleet niin laaduttomia ja huonosti toteutettuja, että treeneihin ei olisi kannattanut tulla tai ettei treenejä olisi voinut toteuttaa oman kuntotason mukaan. Olen myös sitä mieltä, että treenien ei tarvitse olla mitään liian helppoa sirkustelua. Se on kaikkien ajan tuhlausta.

Lähtökohtaisesti tietysti treenitilaisuuksista pitäisi nauttia ja niissä olla sellainen henki, että sinne on hauska mennä ja se ei ole kenenkään ulkopuolisen pakottamaa. Joukkueen henkeen myös jokaisella on osansa. Toki joukkue sisältää aina näkyvämpiä persoonia ja hiljaisempia, mutta silti ihan jokainen tuo oman mausteensa joukkueen kokonaisuuteen niin hyvässä kuin pahassa. Hauskuus ja kovaa vetäminen treeneissä ei mielestäni pois sulje toisiansa. Kilpaurheilussa ne automaattisesti liittyvät toisiinsa. Huonoin fiilis treeneistä jää silloin kun on löysäilty ja asenne on ollut huono. Terve sisäinen kilpailu on edellytys kokonaisuuden kehittymiseen, ja treeneissä pitää haluta voittaa oma joukkuekaveri.

Joskin tässä tekstissä tuli nostettua myös negatiivisia asioita esiin, odotan jo yhteisten treenein alkamista ja että näkee taas kaikkia joukkuetovereita. Tykkään meidän joukkueesta ja siinä vallitsevasta yleishengestä ja myös siksi olisi suotavaa nähdä kaikki lähes aina treeneissä. Saa myös kommentoida jos herätti ajatuksia!