Ultimaattista elämää palaa diplomityötauolta

Viime päivityksestä on vierähtänyt tovi, mutta ei ole oikein ollut puhtia kirjoitella. Elämä on ollut jotenkin vähemmän ultimaattista. Edeltävät kuukaudet ovat kuluneet kohtalaisen tiiviisti tietokoneella diplomityön parissa. Vajaa kuukausi sitten sain onneksi lähetettyä työn kokonaisuudessaan tarkistukseen. Nyt näyttäisi siltä, että valmistuminen uhkaa väistämättä ja kahdeksan vuoden hengailu TTY:llä saattaa päättyä yllättäen. Ei kai uskoisi, että jos tuota tutkintoa on kahdeksan vuotta synnytetty, että se voisi yllättää, mutta jollain tasolla en ole ehkä täysin valmis luopumaan opiskelijastatuksesta. Ehkä en ole ollut niin aidosti uskonut ikinä valmistuvani ja luulen, että ympärilläkin usko asiaan on saattanut horjua ajoittain.

Tässä niitä sekoamisen ensivaiheita.

No takaisin kuitenkin varsinaiseen vuodatukseen eli diplomityö loppuvaiheeseen, mikä tarkoittaa melkoista kirjoitusurakkaa. Kirjoitusprosessi tuntui kestävän ikuisuuden ja loppuvaiheessa olin lievästi sanottu aika kypsä hommaan. Jo aamulla olin totaalisen masentunut, kun tiesin, että taas pitäisi nökottää koneella koko päivä ja mikä pahinta, saada vielä aikaan jotain järkevää. Huomasi kyllä kuinka henkinen väsymys vaikuttaa kaikkeen tekemiseen tai oikeastaan siihen, miten vähän kiinnostaa tehdä mitään. Reenaamisen vaihdoin suklaan syömiseen ja viinin lipittämiseen eikä syömisessäkään ollut liikaa laatua. Kävin nyt tietty pari kertaa viikossa lajitreeneissä ja jotain pientä muuta reeniä, mutta aika kaukana oli se normi rytmi. Tietysti harjoittelua on hyvä keventää muutenkin lajikautta kohden, mutta kevennystä tuli vähän turhan reippaasti. Kevennyksestä puheen myös osa lihaksista sai lähtöpassit. Aika pitkäänhän sitä pystyy uskottelemaan itsellensä kaikenlaista, mutta kun kaivoin mittanauhan kehiin niin totuus alkoi hahmottua. Reisien ympärysmitasta oli lähtenyt pari senttiä samoin kuin hauiksen mittanauhalukemasta. Näistä tietysti kitkerimpänä pettymyksenä jälkimmäinen :). No ehkä tuo reisilihastenkin surkastuminen vähän harmittaa.

Näillä pääsee jo heittoreenin alkuun.

Nyt olen yrittänyt taas päästä reenirytmistä kiinni ja muutenkin vähän ryhdistäytyä. Taisin olla siinä työn loppuvaiheilla aika raskasta seuraa ja olihan siinä itselläkin sellainen olo kuin olisi ollut kolme kuukautta pahemman luokan PMS oireet. Ryhtiliike lähtikin ihan hyvin käyntiin pari viikkoa sitten, mutta nyt olen ollut flunsassa SM-turnauksen jälkeen. Suomen kesä näytti toisena turnauspäivänä parhaita puoliansa ja vastustuskyky sai varmaan tarpeekseen. Pronssimatsi väännettiin sateessa ja melkoisessa tuulessa. Pelaaminen näytti välillä aika mielenkiintoiselta. Pataanhan siinä sitten otettiin, vaikka ihan hyvä vääntö oli. Nyt Ufon naiset ovat sarjapisteissä kolmantena ja viimevuotisen finaalipaikan uusiminen vaatisi seuraavasta osaturnauksessa voittoa.

Ennen seuraavaa SM-turnausta on kuitenkin edessä seurajoukkueiden MM-kisat Leccossa, Italiassa elokuun alussa. Tiedossa on järjettömän iso tapahtuma. Naisten sarjassa on 32 karsittua joukkuetta 20 eri maasta. Tämä on varmasti todella kokemisen arvoinen tapahtuma. Toivottavasti myös pelillisesti tulee onnistumisia joukkueena. Reissuun on aikaa kolme viikkoa, joten ihmeitä ei enää fyysisellä puolella ehdi tekemään. Nyt kuitenkin kuin jäin sopivasti lomallekin niin lyhyen ja napakan reenijakson ajattelin vielä riipaista ja viettää paljon aikaa kiekon kanssa. Tietysti niin, että varmasti ehtii palautua kunnolla ennen turnausviikkoa. Keväällä olin mielestäni menossa kohti hyvää kuntoa, mutta kuten jo todettu aikaisemmin tuo dippatyön tekeminen pilasi senkin.

Varvasjumppaa. Tämän pitäisi aktivoida mun väsähtäneitä jalkapohjia.

Vähän tosin polvi ja nilkka ovat vaivanneet reenaamista ajoittain talvikaudellakin. Varmasti niin monen muun pelaajan tapaan itselläkin ns. juoksijan polvi vaivaa ja nilkassa on ollut välillä jotain rasitushommaa pienen virheasennon takia. No tällaiset kai kuuluu asiaan, kun ne parhaat nuoruusvuodet taitavat olla takana. Sitä ärsyttävää lihashuoltoa pitäisi vain jaksaa lisätä sitä mukaan kun vuosiakin  kertyy matkamittariin.  

Tein kyllä tuossa taannoin investoinnin sellaiseen jumppakuminauhaan ja ihan sitä käyttänytkin. Marssin keväällä fyssarilla valittamaan vaivojani, kun se tuntuu olevan muodissa ja siitä sai hiukan pontta tuohon lihashuoltoon ja jumppaamiseen. Jos sillä saa muutaman ”terveen” pelivuoden lisää, niin ehkä se on pienen vaivan arvoista. 

Nyt taidan lähteä lenkille ja nauttimaan kesäsäästä. Viikonloppuna oli onnistunut treenipläjäys Lecco-porukalla ja tänä iltana on vielä lajitreenit niin tulee hyvää totuttelua rasitukseen. Nyt elämä tuntuu taas ultimaattiselta ja on mukava herättää blogi hiljaiselosta. Yllätyin itse asiassa kun moni olikin kaipaillut jotain päivitystä ja kyseli miksi en ole kirjoitellut pitkään aikaan mitään. Kiitos kiinnostuksesta ja tsemppaamisesta! Oikeesti mun pitäisi varmaan olla tällä hetkellä todella huolestunut tulevaisuudesta, koska elokuun jälkeen en tiedä yhtään mitä elämässä tapahtuu eikä oikeastaan mitään suunnitelmaa ole. Nyt ei jotenkin jaksa kuitenkaan murehtia siitä :).

 

Tässä meidän Lecco-jengi ja uudet lämppäpaidat. Kiitos tukijoille!

Helpotuksen päivä

Tämä oli helpotuksen päivä! Tänään oli j-pussin kontrollitähystys kahden vuoden paussin jälkeen. Vaikka fyysisesti olo on vaikuttanut hyvältä, niin tietoisuus huonoista uutisista on aina jossain aivolokerossa. Esimerkiksi kolme vuotta sitten vielä eräänä sunnuntaina olin treeneissä ja tiistaina osastolla, plussana oli vielä pyörähtänyt toisen nilkan nivelsiteet samaisissa treeneissä. Ei ollut voittaja fiilis silloin :).

Tähystyksen tulos siis näytti alustavasti hyvälle ja vihreää valoa tulevaisuuden suunnitelmille. Jotain pientä epämääräisyyttä suolessa oli, mutta kuuluu kuulemma asiaan. Kun ns. terveitä vuosia tulee, huomaa kuinka uskaltaa jo tehdä pidemmälle meneviä suunnitelmia, kun ennen eli pitkälti päivä kerrallaan mentaliteetilla. Tänään aion palkita itseni ostamalla Italian turnaukseen liput. Toki tällaisessa lajissa voi tulla muitakin loukkaantumisia, mutta sitten mennään kisaturististatuksella. Voi, että oon onnellinen! ”Terveen paperit” mahdollistaa taas ultimaattisen elämän jatkamisen. Tsekkaa videosta vielä tunnelmat ennen ja jälkeen tähystyksen. Treenipäivitystä tulossa myös pian!   

Vuoden 2013 vuoristorata: Parhaat saavutukset, syvimmät suvannot ja tulevaisuuden tavoitteet

Vuoteen 2013 mahtui paljon asioita, niin onnen hetkiä kuin huonoja vaiheita, yltiöpäistä innostusta ja turhautumista, päättäväisyyttä tulevaisuudesta ja pohdintoja mitä järkeä tässä koko hommassa on. Siis voisi todeta, vuoden olleen täynnä melko ristiriitaisia ja vaihtelevia tunteita.

Alkukankeutta

Alkuvuodesta päällimmäisinä asioina olivat sisäkauden pelit, EM-biitsiprojekti ja fyssepuolen treenaaminen. Viime sisäkauden pelit alkoivat jotakuinkin lupaavasti joukkueelta ja painotetusti harjoitellut yläheitot sujuivat entistä paremmin sekä kiinniotot jäi porukalla ihan kiitettävästi käteen. Loppukautta kohti mentäessä pelistä tuli kuitenkin jotenkin todella väkinäistä eikä onnistumisia liiaksi tullut. Porukka oli turhautunut peliin ja tuntui, että joukkueen potentiaali piiloutui joka pelin jälkeen vähän syvemmälle. Lopputuloksena jäätiin pihalle mitalipeleistä ja suuhun jäi kitkerä maku. Toki myös onnistujia kaudella oli, mutta he jäivät hiukan yhteispelin epäonnistumisen alle.

Sisäkauden jälkeen motivaatio oli pohjissa. Olin odottanut ainakin itseltä isoa harppausta. Treenannut yläheittoja ja tiesin, että pystyn heittämään kentän päästä päähän. No en muista montaa yläheittoa peleissä heittäneeni ja muutenkin tuntui, että katsoi kentällä peliä ulkopuolisena. En nyt tainnut ihan ulkopuolinen olla, mutta fiilis ei ollut pelaamisesta missään nimessä hyvä. Mutta se oli sellainen sisäkausi. Aina ei onnaa. Sitten vaan leuka rintaan ja uusia pettymyksiä kohti.

Parin kolmen viikon lajitreenitauon aikana motivaatio kuitenkin palaili ja silmät kirkastui kun tiesi ulkokauden kohta alkavan. Fyssepuolella painotus oli vk-reeneissä ja oli palkitsevaa kun happi alkoi treenien myötä kulkea kropassa vähän paremmin. Myös kesän EM-biitsikisoja ajatellen kestävyyden piti olla kunnossa.

Ulkokausi starttaa

Tsekkaa nää hymynaamat ja silmäpussit! Raksu, Veera ja meitsi.

Ulkokauden starttasi WCU:lla eli Wonderful Copenhagen Ultimate turneella. Loistavasti järjestetty turnaus, missä ultimaattiset ihmiset viettävät kolme päivää kentällä, satoi tai paistoi. Bussikuljetukset on järjestetty hotellilta ja kentillä on ruokailu, joten lähintä mäkkiä ei tarvitse lähteä etsimään tai elää päivää lisäravinteilla. Meillä pelit menivät ihan hyvin, vaikka kovin monia ulkotreenejä ei oltu päästy vielä vetämään. Ehkä tärkeintä, että turnaus oli nousujohteinen pelillisesti. Fyysisesti ei tietenkään, kuten ei yleensäkään. Tai ainakaan kolmantena päivänä ei enää tunnu paremmalta kuin edellisenä päivänä. Itse asiassa olo on aika tyrmätty. Kaks päivää ja kuusi peliä oli jo takana. Aamulla herätessä ei todellakaan ole sellainen olo, että pystyisi juoksemaan saati kanttaamaan. Sitä kävelee vessaan, välttää pitkää peilikontaktia, koska näky on helvetin väsynyt ja turvonnut, ja naama on myös vähän punainen. Tästä kolmen tunnin päästä, kun kiekko lähtee ilmaan, olet kuitenkin jo kuin eri ihminen. Se on ikään kuin nopeutettu ihmisen evoluutio. Kumarassa ontuvasti laahaavasta olennosta juoksevaksi ihmiseksi. Buranaa, mangnesiumia, teippausta, oikeata ravintoa, nestettä ja ajatusten fokusointia muuhun kuin jomottaviin jänteisiin. Burana on tärkeä. Köpiksestä jäi mieleen ”hauska” tapahtuma sunnuntaiaamulta kun yksi joukkuekaveri kysyi, että eikö ketään muuta satu jalkoihin. Vastaus: ”No joo, mutta burana auttaa”. A: ”Ai ootteks te ottanut buranaa”.  Vastaus:” Joo, perjantaista lähtien”.

Kenttäruokailua Anniksen kanssa.

Turnaus saatiin pakettiin. Lento oli Helsingissä vissiin joskus yhden aikaa yöllä. Mun oli tarkoitus mennä alun perin bussilla Tampereelle, mutta lennon aikana olin lupautunut autokyytiin ja ajaa osan matkaa tarvittaessa. Siitä tulikin ihan mielenkiintoinen reissu. Kun kolme päivää yhdessä pelanneita väsyneitä ihmisiä pakataan yöllä autoon, arvotaan vähiten sillä hetkellä väsynyttä kuskia ja huipennukseksi melkein kaikki on aamulla menossa töihin yms. matkasta voi tulla hiukan kireä. No nämäkin naurattaa jälkikäteen, mutta se matka ei ollut mikään läppäkerhon kokoontuminen. Mulla oli seuraavana aamuna sovittu yhdeksältä tapaaminen opintoneuvojan kanssa, koska piti mennä keskustelemaan lisäajan saamisesta opintoihin. Se oli vasta vakuuttava hetki. Naama oli vielä enemmän turvoksissa kun edellisenä aamuna, jos se oli mahdollista, silmäpussit lähentelivät suupieliä ja tanakka punotus päälle. Lookkia paransi vielä kevyt ontuminen, koska jalkapöytää oli kohtalaisen kipeä. Siinä pala turnauselämää.  

Beach EM

Jokaisella on hetkensä :).

Turnauksen jälkeen jalkapöytä vaivasi jonkin aikaa, mutta aika äkkiä se helpotti. Kevät oli aika kiireinen viikonloppujen osalta ja väsymystä alkoi olla niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitten paukahtikin flunssa päälle samalla viikolla, kun oli biitsimaajoukkueen harjoitusviikonloppu Yyterissä. Se oli aika hevi viikonloppu. Fyysisesti, mutta myös henkisesti. Aikaisemmin keväällä olin saanut kunnian olla joukkueen spirit-kapteeni. Sen viikonlopun aikana alkoi hahmottua nuotit tuleviin Barcelonan EM-kisoihin. Oma peli takkusi, itseluottamus oli kateissa ja tajusin, että hiekalla pelaaminen ei todellakaan ole mua varten. Lisäksi spirit-kapteenin rooli tuntu ajoittain liian isolta vastuulta, koska fiilis omasta pelaamisesta oli huono ja silloin on paha yrittää sytyttää joukkuetta. Joukkue koostui todella kokeneista pelaajista ja mielipiteitä siitä miten pitäisi pelata, oli aika paljon ilmassa. Joukkue oli kentällä hajanainen, eikä se liimaantunut yhteen Barcelonan helteisellä hiekallakaan. Lopputulos oli pettymys niin joukkueena kuin yksilönä. Se on ehdottomasti mun turhin pelireissu, mutta oppimatkojakin on kai pakko tehdä. Tunsin epäonnistuneeni niin pelaajana kuin spirit-kapteenin roolissa. En ollut yhtään oma itseni reissun aikana. Ilman itseluottamusta on olo aika eksynyt kentällä ja eksynyt pelaaja kentällä on aika turha. Näytön halua kyllä oli, mutta tällaisessa joukkueessa näytöt pitää pystyä antamaan aika äkkiä jos haluaa peluutukseen mukaan. Näitä näyttöjä ei tullut.

Onnistumisia viimeisessä matsissa Ranskaa vastaan. 

Jäätiin lomailemaan osan kanssa vielä muutamaksi päiväksi. No aika nollaamiseksihan se sitten meni. Oikeasti olisi tehnyt mieli olla itkemässä kotona, mutta juhliminen on heti toisiksi paras vaihtoehto. Yhden greba-illan jälkeen muistan, kun istuttiin Essin kanssa hotellin rappusilla patonkia mutustellen ja sanoin lopettavani koko lajin (alkoholilla ei vaikutusta :)). Mua pänni niin moni asia. Ei pelkästään pelaaminen vaan kaikki sen ympärilläkin. Reissun aikana oli puhuttu jonkin verta lajin tulevaisuudesta ja sen kehittämisestä. Ärsytti kaikki vanhoina hyvinä aikoina jututkin. Essin kannustussanojen jälkeen sanoin kuitenkin harkitsevani vielä lopettamista.

Loppukausi

Turnaus painoi mieltä pitkään. Onneksi pian reissun jälkeen oli UFOllakin reenitauko. Sai etäisyyttä koko ultimatetouhuun. Tauon jälkeen oli tärkeätä tsempata loppukauteen. Vielä kaksi touria jäljellä ja ekalta tourilta oli hyvät pohjat, koska oltiin sijoituttu toiseksi. Seuraavilla Toureilla napattiin myös hopeasijat Atleticon jälkeen.  Ufon historian ensimmäinen finaalipaikka ulkokaudella oli varmistettu ja lisäksi osallistumisoikeus seuraavan vuoden seurajoukkueiden MM-kisoihin. Se oli iso juttu. Se tuntui askeleelta eteenpäin.

Finaalin tulos onkin jo käyty läpi. Se oli meiltä jäätävän huono peli, monen asian summa. Jäädyttiin, mutta meillä ei ehkä myöskään ollut riittävää uskoa voittoon. Oltiin otettu pataan Atleticolta, joka Tourilla ja jonkinlainen tyytyväisyydentunne kakkossijaan oli ilmassa. Voiton nälkä puuttui ja se asenne, että me tullaan ja haetaan se kulta kotiin. Atletico myös yksinkertaisesti pelasi hyvän kauden ja oli laajalla rintamalla vahva. UFO:lta myös mielestäni tasainen ja kiitettävä arvoinen kausi. Omakin peli kulki ajoittain ihan iloisesti ja kehitystä tuli jossain määrin.  

Marraskuun lopulla juhlittiin UFOn 20-vuotis juhlia. Hienot kemut ja upeata muistella ja kuulla kaikkia vanhoja juttuja. Iso kiitos niille ihmisille, jotka ovat jaksaneet pyörittää seuratoimintaa jo pitkään. Seuratoimijan rooli kun ei ole aina se kiitollisin. Älyttömästi vapaaehtoisduunia ja oman ajan uhraamista, jota harva kuitenkaan osaa riittävästi arvostaa. Se on sitä työtä, mikä mahdollistaa niin monelle meistä harrastamisen ja seuratoiminnan jatkumisen. Itselle juhlatapahtuman vielä huipensi naisten joukkueen MVP eli most valuable player-palkinnon pokkaaminen. Vaikka en ole koskaan ihan ymmärtänyt palkinnon jakamista joukkuelajeissa, palkinnon saaminen tuntui silti vaikuttavalta. Olin erittäin otettu vaikka yllättynyt.

Tässä ja tulevaisuudessa

Nyt sisäkausi on pyörähtänyt käyntiin ja eka Tourikin on ehditty pelaamaan. Meillä on kasassa aika kokematon joukkue ja odotukset eivät ole finaalissa. Ykköstourilla kuitenkin pelasimme pirteästi ja sijoituttiin kolmanneksi. Ennakkoluulotonta vääntöä. Sellaisesta tykkään. Olen ajautunut sisäkaudella yhdeksi treenivetäjäksi ja aavistuksen vastahakoisesti myös osa peluutusvastuusta sisäkauden peleissä tulee olemaan mulla. Aika iso nakki, mutta vielä ekalla tourilla ei tarvinnut ottaa hirveästi vastuuta. Mä ja Raksu toimittiin tavallaan Riitan oppityttöinä.

Italia-projekti pyörii koko ajan ja ison kentän vuoroja vedetään säännöllisesti pirkkahallilla noin parin viikon välein. Prime time perjantaina 20.30-22.30. Paljon on tekemistä, mutta onneksi aikaakin vielä on. Puuhaa on niin reenipuolella kun muutenkin. Lajia pitää saada näkyvämmäksi, jotta saadaan riittävästi sponsoreita Italian reissua varten.  

Motivaation ja unelmien lähteillä

Oma motivaation on tällä hetkellä kova. Aikaisemmin kirjoitin kurimuskuuristani. Se oli ihan onnistunut: -4,5 kg. Ei ehkä kuulosta paljolta, mutta kyllä sen vaan liikkumisessa huomaa. Hyvinvointivatsa sai luvan lähteä, mutta vielä on varaa pudottaa lisää. Heittoa tarvitsee treenata paljon, ja kalenterista täytyy alkaa raivata tilaa pelkille heittelyille talviaikaankin. Pitkiin heittoihin pitää saada vielä metrejä ja varmuutta. Iso kehityksen paikka on myös murtoheitoissa.

Kokonaisuudessaan täytyy luoda selvät tavoitteet tai sellainen unelman ja tavoitteen välimalli. Entinen hiihtovalmentaja sanoi mulle kerran, että jos luot tavoitteen minkä tiedät olevan saavutettavissa, se on liian vähäinen tavoite. Aloin luoda isoja visioita. Seuraavana vuonna voitin viisi 20-vuotiaiden sarjan Suomen mestaruutta eli kaikki mitä oli saatavilla, olin naisten SM-sprintissä neljäs ja parisprintissä sain hopeaa. Tietenkään se ei johtunut vaan siitä, että olin alkanut ajatella suuria juttuja, mutta sillä oli oma vaikutuksensa entistä parempiin tuloksiin. 

Good times. Tämä taisi olla se kauden viides SM-kulta. Vasemmalla Anne Kyllönen ja oikealla Satu Pirttiniemi

Oon vähän ajatellut asioita. Alkuun ultimaten harrastaminen oli ihan läppä ja muutaman vuoden enemmänkin olin hengailija, koska suolistosairaus rajoitti niin paljon tekemisiä. Se söi multa myös aika totaalisesti uskon siihen, että vielä voisi tulla se päivä kun olen hyvä urheilussa. Fyysinen kunto oli ihan nolla monta vuotta. Kuntoutuminen on kuitenkin sujunut aika hyvin ja takana on nyt pitkä ”terve” jakso. Kehittymistäkin on omalla kohdalla tapahtunut lajissa ihan kiitettävään tahtiin. Nyt on ehkä se hetki elämässä, kun on vielä mahdollisuus kehittyä ja silloin pitää laittaa pannu kuumaksi. Olen luonut oman hiljaisen unelmani urheilun saralla. Mikä sun unelma on?   

 

Unelmoinnin taustalla on kuitenkin hyvä pitää reaaliteetit mielessä.