Miten rakennetaan räjähtävä raketti maratoonarin kestävyydellä?

Taas on vierähtänyt tovi kirjoittelusta ja talvi meni hirveätä kyytiä ennen kuin ehti alkaakaan. Viime kuukaudet ovat kuluneet pitkälti treenailun ja oman tulevaisuuden kaavailemisessa. Suunnitelmia on ollut laajalla rintamalla eikä kaikki totisestikaan mitenkään realiteettien rajoissa, mutta saahan sitä haaveilla :). Tai itse asiassa pitää haaveilla! On vaan vaikeata, kun maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia juttuja ja asioita mitä haluaisi tehdä. Jos kuitenkin jätetään meikäläisen pilvilinnojen rakentaminen ja keskitytään varmaan intohimoon eli urheilemiseen ja treenamiseen. Talven aikana ovat pyörineet maajoukkuekarsinnat ja hiljattain nimettiin joukkue ja niinhän se paikka irtosi! Karsintaleireillä oli kyllä meininki ja karsittavaa todella oli. Huikeata. Lisäksi sisäkausi on edennyt siihen pisteeseen, että lauantaina pelataan finaalit ja UFOn naiset taistelevat pronssimitalista. Ulkokausi lähestyy kuitenkin jo kovaa vauhtia, mikä onkin herättänyt keskustelua miten pitäisi ja kannattaisi harjoitella, joten ajattelin avata tässä vähän omia treenimetodeja ja näkemyksiä. Nämä ei siis välttämättä ole mitään taivaan tosia ja tätä lajia voi lähestyä niin monelta kantilta. Yleisestikään en välttämättä usko siihen, että kaikkien edes kannattaa harjoitella samalla tavalla ja omista ominaisuuksista riippuen toisen on painotettava erilaisia asioita harjoittelussa kuin toisen. 

Lajin fyysiset haasteet koostuvat ehdottomasti fyysisistä ääripäistä. Pitää olla räjähtävä, nopea ja kova ponnukaan ei olisi pahitteeksi ja toisaalla kestävyysominaisuuksien pitää olla hallussa. Ultimatetouhujen alussa pidin sakkia ihan kajahtaneena kun kuulin, että lajissa pelataan viisi n.90 minuutin peliä viikonloppuun ja arvokisoissa noin 10-12 peliä kuuteen päivään. Ja onhan se vähän hullua, mutta ehkä siinä juuri siksi jokin kiehtoo. Miten tätä älyttömyyttä varten sitten kannattaisi harjoitella? Harjoittelua kannattaa lähteä rakentamaan ensin siitä, että mitä ominaisuuksia ylipäätään tarvitaan suorituksessa. 

• Ulkopelit ja turnausviikonloput pitkiä → tarvitaan kestävyyttä
• Osittain peli on juoksukilpailua → riittävä nopeus
• Pitää päästä puolustajasta irti → kanttaus → riittävä räjähtävyys ja voimataso
• Tietyssä vaiheessa peliä ”ollaan hapoilla” → haponsietokyvyn harjoittaminen
• Halutaan olla nopeita vielä pelin loppupuolellakin → nopeuskestävyys
• Ilmatilanteet → riittävä ponnu
• Liikkuminen ei suoraviivaista eikä ennalta-arvattavaa → koordinaatio, kehonhallinta ja ketteryys
• Loukkaantumisten välttäminen → tukilihakset

Huomatenkin useiden ominaisuuksien kohdalla toistuu sana riittävä. Pelaaja voi tietysti jollain ylivertaisella ominaisuudella profiloitua tiettyihin juttuihin, mutta jokaisella osa-alueella olisi siinä ohelle plussaa olla riittävän hyvä. Ääriesimerkkeinä vaikka huippunopea pelaaja, jolla ei ole kestävyysominaisuuksia. Lopputuloksena pötkötellään selällään viimeisessä matsissa jalat krampissa tai ehkä jo aikaisemminkin. Tai toisaalla sitkeä sissi, joka ravaa pelissä 10 kilometriä puolustaja mukana, kun ei pääse irti. Onneksi tietysti pelisilmällä voi paikata puuttuvia fyysisiä ominaisuuksia :). Miten sitten dumpata kaikkien näiden ominaisuuksien kehittäminen harjoitteluohjelmaan ja vielä niin, että ominaisuudet oikeasti kehittyisivät.

Mitä, missä, milloin?

 

Kulmakiviä

Suunnitelmallisuus, kontrollointi ja tekemisen ilo. Nämä ovat omat avainsanat harjoittelussa. Insinöörimäinen suunnitelmallisuus lähtee liikkeelle yllättäen excelistä, johon olen rakentanut karkean kausisuunnitelma, joka kyllä on pitkälti kopioitu tätä nykyä verkkokalvoille. Ensimmäisenä maajoukkuevuonna 2012 sain tällaisen käteen ja huomasin, kuinka paljon tuollainen pohja helpottaa tekemistä. Kiitos siitä Nannalle! Siitä innostuneena taas uudelleen treenaamiseen olen lukenut, jutellut eri lajien harrastajien kanssa ja kokeillut juttuja ja päätynyt lopulta itseä toistaiseksi tyydyttävään kausisuunnitelmaan. Kausisuunnitelma lisäksi suunnitelmallisuus ja rytmitys ovat tärkeitä päivä- ja viikkotasolla. Ei ole ihan sama milloin ne treenit tekee viikon aikana.

Kontrollointi on tärkeää kehittymisen seurannan kannalta. Jos ei kehitystä synny niin jotain menee pieleen ja silloin pitää tehdä muutoksia. Itsellä kehittymisen seuranta perustuu enemmän treenien kontrollointiin kuin mihinkään massiivisiin testipattereihin. Esimerkiksi voimatreeneissä kontrollina toimivat kilomäärät ja juoksuhommissa nopeuden ja sykkeiden seuraaminen. Tämä on mielestäni kevyt ja nopeampi tapa tarttua epäkohtiin, kuin odotella muutaman kuukauden välein olevia testejä. Siinä on jo saatettu menettää arvokasta harjoitteluaikaa turhaan.

Hymy ei hyydy!

Viimeisen ison kolmion kulman täydentää tekemisen ilo. Harjoittelusta pitää nauttia ja haluta tehdä sitä. Sen takia on tärkeää löytää itseä motivoivat treenimuodot ja systeemit, jotka tietysti mielellään vielä kehittäisivät lajia ajatellen. Itselle tämä ei ole ongelma, koska nautin niin monenlaisesta urheilusta ja mitä enemmän saa reenata sitä upeampaa on. Jos ei kuitenkaan ole yhtä pahasti päästänsä sekaisin niin kannattaa lähteä listaamaan itseä innostavia harjoitusmuotoja ja miettiä miten niitä voi soveltaa ultimaten harjoittamiseen. 

Jotain konkreettista kiitos!

Jotta juttu ei menisi taas ihan höpöttelyn tasolle, niin käydään kiinni konkreettisiin asioihin. Aloitetaan harjoittelun rytmittämisestä. Oman pään selventämiseksi olen jakanut voima/nopeuskauden rytmitykset ja kestävyyspuolen hommat erikseen ja yrittänyt niveltää nämä niin, etteivät ne pahasti kuormita toisiaan. Yksinkertaistettuna homma menee näin: 

• Syksyllä kauden jälkeen massiivista voimatreeniä ja melko vähän muuta
• 3 x perusvoimaa/hypertrofista maksimivoimaa viikkoon
• Lajikauden aikana voimatasot tippuvat ja tämä jakso on tarkoitettu korjaamaan hiivahtaneet voimatasot
• Tavoitteena n.2,5 kg lisää painoa liikkeisiin per viikko. Ei haittaa vaikka tulee enemmänkin

Hiihtokausi korkattiin Lempäälän tekolumiladulla.

HUOM numero.

• Loppusyksystä ja alkutalvesta voimatreenit jatkuvat, mutta mukaan kevyttä juoksua/hiihtoa/itsensä nolaamista tanssitunnilla ja lajitreenit.
• 2-3 x voima
• 2 x pk/palauttava
• 2 x lajitreenit
• 3-4 x core/liikkuvuus/lihashuolto (core/liikkuvuus sisältyy yleensä muihin treeneihin)

• Noin helmikuulla vauhtikestävyystreenit tulevat mukaan eli alkaa juoksukunnon rakentaminen
• 1x vauhtikestävyys
• Voimatreenit jatkuu n.2 x viikkoon ja muuttuu hiljalleen hermottavaksi maksimivoimaksi maaliskuussa
• 2x lajitreenit
• Yleensä fysset (koordinaatiota, loikkia yms.)
• 2x pk/huoltotreeniä
• 3-4 x core/liikkuvuus/lihashuolto (core/liikkuvuus sisältyy yleensä muihin treeneihin)

• Huhtikuun paikkeilla vauhtikestävyystreenit siirtyy hiljalleen nopeuskestävyystreeneiksi ja haponsietotreeneihin ja maksimivoima nopeusvoimaksi/nopeustreeneiksi
• 1x nopeuskestävyys
• 1x nopeusvoima/nopeus (juoksut,loikat,pomput,aidat)
• 1x ylläpitä sali
• 1-2x pk/huoltotreeniä
• Lajitreenit sitten kun alkaa
• 3-4 x core/liikkuvuus/lihashuolto (core/liikkuvuus sisältyy yleensä muihin treeneihin)

Systeemi on siis loppujen lopuksi kohtalaisen yksinkertainen kakkumalli. Lähdetään liikkeelle pohjasta ja alkukesästä voidaan kerrosten päälle kuorrutella kermavaahto. 

Mites nää ny sitten laitetaan kalenteriin?

Päiväkohtainen rytmitys on mielestäni yksi tärkeimmistä seikoista tuottavaan harjoitteluun. Rytmitysmalleja on monenlaisia, mutta itse käytän simppelisti 1+1 rytmitystä. Eli 1 kehittävä/kova päivä ja yksi leppoisampi treenipäivä. Voima- ja nopeustreenejä EI tehdä väsyneellä kropalla ja vähän reippaammat juoksuhommatkin on kyllä huomattavasti mielekkäämpää tehdä tuoreemmilla jaloilla. Omalla kohdalla talviajan harjoittelua rytmittävät pitkälti sisäkauden lajitreenit. Lajitreenien fyysinen puoli kannattaa huomioida harjoittelun suunnittelussa. Tässä yksi esimerkkiviikko omasta harjoittelusta:

Ma: Hieronta

Ti:  ap: Voima

      ip: Ulkolämppä 30 min +lajitreenit

Ke: ap: Hölköttely +heittelyt +rullailut ja venyt

       ip: Tanssi

To: ap: Voima 

       ip: Fysset+lajitreenit

Pe: Lepo. Illalla avanto”uintia”!

La: Koordinaatiot + Vk-reeni 5/4/3/4/5 min +heitttelyt

Su: Hiihtolenkki PK perinteisellä

=n. 12,5 h aktiivista reeniä (ei sis. lihashuoltoja ja heittelyitä yms.)

Tiettyjä harjoitusärsykkeitä kannattaa toistaa riittävän usein, jotta kehitystä saa aikaan. Sitten kun kroppa alkaa tottua, ja kehitys tuntuu pysähtyvän, niin on aika viritellä uusia ärsykkeitä.

Ookko vetäny intervalleja?

 

Intervallitreenien kestot ja toteutukset herättävät aina paljon mielenkiintoa ja keskustelua. Intervallihan on sinänsä hauska juttu, että se ei vielä sinänsä tarkoita muuta kuin vauhtien vaihtelua eli voi olla vaikkapa peruskuntoharjoitus. Yleisesti mielikuva kuitenkin intervalliharjoittelusta on jotakin kovatehoisempaa. Intervalliharjoituksista ei sinänsä kannata muodostaa mitään rakettitiedettä, mutta ero vauhti/maksimi – ja nopeuskestävyysharjoitusten välillä olisi mielestäni hyvä hahmottaa. Jo pelkästään nopeuskestävyysharjoittelun on hyvin monisäikeistä ja tällaisella tavallisella tallaajalla meinaa mennä aivot solmuun. Vauhtikestävyyden määritelmä on sen sijaan yksinkertaisempi. Vauhtikestävyydellä tarkoitetaan siis aerobisen ja anaerobisen kynnyksen välillä tapahtuvaa treeniä. Tämä on sellainen alue, jossa elimistö pystyy poistamaan vielä happoja nopeammin kuin tuottaa niitä ja juuri tätä ominaisuutta harjoittelulla halutaan kehittää. Ajan myötä myös anaerobinen kynnys nousee, eli ihminen pystyy liikkumaan kovemmilla tehoilla pysytellen vielä vauhtikestävyysalueella. Itse sanon tätä aluetta selviytymisalueeksi, koska silloin homma on vielä hallussa. Anaerobisen kynnyksen yläpuolella sen sijaa tuntuu elämä aina ahtaalta ja odotellaan lähinnä katkeamispistettä. Hapenotollisella puolella vauhtikestävyysalueen yläpuolella on maksimikestävyys, joka ei ole siis sama asia kuin nopeuskestävyys. Maksimikestävyydessä taistellaan hapen puutosta vastaan ja suorituskesto on pidempi kuin nopeuskestävyydessä. Nopeuskestävyydessä suoritusnopeudet ovat suuremmat ja kestot lyhyempiä. Molemmissa ollaan ns. hapoilla, mutta eri syistä ja taustalla toimivat elimistön eri mekanismit. Nopeuskestävyystreenissä hapot voivat olla korkeat, mutta syke jää alle maksimisykkeen. Maksimikestävyysharjoituksessa ääripäässä syke hipoo puolestaan huippulukemia ja kun happea ei enää ole riittävästi niin hapot kertyvät lihaksiin.

Omalla kohdalla teen sekä vauhti- että nopeuskestävyystreenejä. Tiedän, että osa ei varsinaista vauhtikestävyysharjoittelua tee juuri lainkaan, mutta omien sykeanalyysien perusteelle peleistä tälle on oma tilauksensa. Vauhtikestävyystreenit vaihdan kevään edetessä nopeuskestävyys ja haponsietotreeneihin, jolla laitetaan suorituskyky kuntoon. Eli tehot lisääntyy ja kesto lyhenee.

Kevyt huoltolenkki ja aurinkotervehdykset omalla tavalla.

Huh. Oheisharjoittelu on mielenkiintoinen aihe ja jutunaiheita riittäisi vielä paljon esimerkiksi voimaharjoittelusta, mutta jätetään se toiseen kertaan. Vaikka kyse on oheisharjoittelusta, niin kannattaa aina kulkea kiekko kainalossa ja moniin harjoitusiin on helppo sujauttaa vähän heittelyitä mukaan. Sama pätee tässä jutussa melko vähäiselle painoarvolle jääneeseen core- ja liikkuvuusharjoitteluun. Sitä voi ja pitääkin sisällyttää muihin treeneihin esimerkiksi alkuverryttelyihin 3-4 kertaa viikossa. Tässä voisin vielä todeta, että kirjoituksen ei ole tarkoitus olla mikään tieteellinen teksti harjoittelusta vaan enemmänkin omien ajatusten jäsentelyä omasta treenaamisesta, josta toivottavasti joku voi saada ajatuksia omaan harjoitteluun tai ainakin tämä voi herättää keskustelua aiheesta.

Aina kannattaa pitää mieli avoimena harjoittelun suhteen ja tietysti muutenkin :). Nyt tarttee

kyllä lähtee tankaan, että jaksaa huomenna pelata.

Tankkausta.

Grande katastrof vauhdissa Italiassa!

Kaikenlaista on taas ehtinyt tapahtua. Ulkokausi vierähti loppuun ja sisäkauttakin on ehditty jo virittelemään. Viime kauden päätteeksi kaulaan ripustettiin pronssiset metallilätkät. Vaikka finaalipaikkakaan ei lopulta jäänyt kauas, oli pronssi hyvä saavutus. Pelkästä SM-sarjasta voisi analysoida sivuittain, mutta ajattelin kuitenkin tällä kertaa kirjoittaa meidän joukkueen debyyttireissusta seurajoukkueiden MM-kisoihin, Italiaan. Siitä, mitä tapahtuu, kun 18 naista lähtee viikoksi pelaamaan ulkomaille ultimatea maailman suurimpaan turnaukseen…

Jep, aika reissuhan siitä tuli. Tunteiden koko spektri kahlattiin melko varmasti läpi, mutta aloitetaan kuitenkin esivalmisteluista. Tällaisiin reissuihin varautuminen aloitetaan jo melkein vuosi aikaisemmin. Joukkueen ilmoittaminen, majoituksen hankkiminen, ruokailuiden varaaminen, lentolippujen ostaminen jne. pitää hoitaa. Meillä on onneksi joukkueessa aika tehokkaita ihmisiä, jotka pystyvät hoitamaan tällaiset asiat äärettömän hyvin tekemättä siitä edes mitään isoa numeroa. Itse pyrin aina välttelemään vastuullisten käytännön asioiden hoitamista kohtalaisen pitkään. Kaikkia ei ole vaan luotu sellaiseen tehokkaaseen järkkäilyhommaan. Kun kaikki kriittiset käytännön asiat oli saatu hoidettua ja meidän pelaaja-manageri Hanna ei pystynyt lähtemään reissuun, koin joukkueen kapteenina kuitenkin jotain velvollisuuden tunnetta vähän perehtyä asioihin. Lisäksi olin lupautunut niinkin vastuulliseen rooliin kuin kartturina toimimiseen. Siinä meinasi oikein stressiä pukata ennen reissua, koska tajusin että nyt ei voi ottaakaan ihan perässävedettävän roolia, mihin yleensä olen sopeutunut aika sujuvasti. Onneksi tietyistä perinteistä tuli pidettyä kiinni, mitkä luo sellaista turvallisuuden tunnetta. Esimerkiksi se, että vaikka olisi kuinka ollut aikaa asiat kuntoon ajoissa niin vielä kaksi minuuttia ennen lähtöä niitä kamoja keräillään ja AINA, jotain oleellista on hukassa. Tällä kertaa pahimman kriisin aiheutti nappikset. Menemättä tarinaan sen syvemmälle, lähtöä edeltävänä iltana olohuoneessa valettiin nappiksiin nappuloita. Ainakin jotain käytännön hyötyä on jäänyt viivan alle noista insinöörihommista. Lentokentälle ehdittiin melkein aikataulussa ja yhtä miesten Masters-pelaajaa lukuun ottamatta muutkin Tampereelta lähtevät pelaajat olivat asemissa.

Lähtötunnelmia ja saapuminen Italiaan.Vielä on freesiä porukkaa.

Lento sujui juuri niin mukavasti kuin Ryanairin heittotuoli-istuimessa se voi sujua. Olin tietysti ahdistunut jo noin puolen tunnin istumisen jälkeen, mutta onneksi siellä saa vaellella lennon aikana. Kanssamatkustajat ja lentoemännät varmasti arvostavat sitä käytävän tukkimista. Lento taisi olla aika ajallaan perillä siinä puoli yhdeksän aikaan illalla Bergamon lentokentällä. Ensimmäinen steppi oli saavutettu eli selvitty Italiaan! Seuraavaksi piti selvitä Leccoon, mikä on noin 40 kilometrin päästä Bergamosta. Ei muuta kuin Tatonkat selkään ja kohti autovuokraamoa. Tässä vaiheessa ruvettiin miettimään autojen vakuutuksia, kun ei ollut tullut mieleen sopia, että millaisilla romutusturvilla mennään. Onneksi kaikki autot oli vuokrattu eri paikoista ja vakuutukset olivat erihintaisia niin ei tarvinnut mitään yhtenäistä ottaa. Meidän Panda-kunta päätyi johonkin välimalliin, mitä se heppu heitteli Italian malliin tiskin alta. Sitten vähän evästä, jonka jälkeen hypättiin bussiin, joka kuljetti meidät vuokra-autoalueelle. Ja niitähän oli! Ja pimeätä oli! Yllättävän äkkiä kuitenkin löydettiin meidän sympaattinen punainen Panda. Tilaihmeiden äiti. Ensi näkemältä usko saattoi hetken horjua sen suhteen, että kaikkien kamojen kanssa sinne mahduttaisiin, kun tosiaan ihan käsilaukkureissu ei ollut kyseessä. Mutta niin vaan sinne pakkauduttiin ja olo oli itse asiassa aika turvallinen, koska mihinkään suuntaa ei juuri pystynyt liikkumaan. Ja ehkä noi on vaan tilanteita, missä ei kannata miettiä mitä tapahtuu jos kolari tulee. Sitten parkkiksella vähän ajoharjoittelua, kunnes suunnattiin kohti tuntematonta. Kuskiksihan oli valikoitunut Annis, joka ajaa aina pari kertaa vuodessa. Ei olisi uskonut…

 

Homma hallussa.

Siellä mentiin kuin täit tervassa, mutta autossa oli oikein kannustava ilmapiiri ja lähes jokaisesta kaistanvaihdosta ja käännöksestä annettiin tunnustusta. Olihan ne italialaiset aika huolettomia suhareita, joten olin kartturin rooliin oikein tyytyväinen. Oikeastaan reissu meni aika maagisen hyvin ja yli odotusten. Pari kertaa ehkä vilautettiin turistikorttia, kuten tietullissa. Siitäkin lähinnä saatiin hyvät naurut kun vähän pakiteltiin, eikä tiedetty mistä ikkunat aukeaa. Onneksi tullaan jäätyneiden autonikkunoiden maasta, niin tämäkään ei aiheuttanut meille suurta hämmennystä.  Suurta hämmästystä puolestaan aiheutti se, että mitään maisema lenkkiä ei tehty kertaakaan. Ensimmäisen kerran, kun luultiin olevamme eksyksissä, niin huomattiinkin olevan meidän hotellin pihalla. Hotellikin vaikutti vielä mukavalle ja saimme ystävällisen vastaanoton, vaikka se poju oli odottanut meitä pari tuntia ekstraa kun tultiin kai vähän myöhässä. Ei olisi taas uskonut.

Pelejä ei ollut vielä seuraavana päivänä lauantaina. Päivää olikin varattu kisapassien ja yms. käytännön asioiden hankkimiseen. Kapteenien kokouksessakin tuli tärkeänä pyörähdettyä muistiinpanovälineiden kanssa. Pieniltä säädöiltä ei tietysti vältytty ja mm. mun pelaajapassi oli hyllytettynä panttina, jostain paperista x puutuvasta nimikirjoituksesta, mutta iltaa mennessä kaikilla oli kisapassi ja melkein kaikilla parkkiluvat. Ilmapiiri oli hyvä ja esivalmistelu seuraavan päivän peleihin hyvässä vauhdissa. Yhtäkkiä joku kuitenkin huomasi Somessa pyörivän tiedon, että seuraavan päivän pelit olisi peruttu… Kuulemma vettä oli tullut niin rankasti, että kentät lainehtivat. Kun Italiassa oltiin, ilmoitus ei tietenkään tullut viralliselta taholta, mutta lopulta saatiin asiaan myös virallinen vahvistus siitä, että seuraavana päivänä ei pelipaitoja tarvitse vetää päälle. Pettymys oli tietysti kova, mutta minkäs sitä luonnon oloille mahtaa.    

Seuraavana päivänä löydettiin hotellin lähistöltä mukava pikku kenttä, missä vedettiin lyhyet napakat treenit ja harjoteltiin tuuletusta mahdollisten maalien varalta. Loppupäivä taas pääasiassa tankattiin. Jotta kauhun tasapaino pysyi balanssissa, niin yksi autoon murtautuminen mahtui päivään. Onneksi osui parhaiten vakuutettuun autoon.

 

Ai miten niin märkää?

 Maanantaina lopulta päästiin tositoimiin. Aurinko porotti ja lämpöä riitti. Kentät muistuttivat paikoitellen suomalaista suota enemmän kuin nurmea. Juoksusta tuli rämpimistä ja välillä kantit saatto vähän venyä, mutta peli muistutti kuitenkin vielä tunnistettavasti ultimatea. Eka peli pelattiin aika hyvin australialaista STBAU:ta vastaan, vaikka pataan tulikin. Henkilökohtaisesti peli oli surkea ja tuollaisissa tilanteissa ne ehkä harmittaa vielä enemmän, jos jengi vääntää hyvin ja sitten rähmit jonkun pannarikätsin. Pahin mahdollinen alku henkilökohtaisesti, kun tunnet kuinka itseluottamus tulee vapaalla pudotuksella alas. Onneksi tästä porukassa saa usein tukea ja ymmärrystä, eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Kun turnausruuan sai eteen niin jo nauratti. Ja se ei kyllä johtunut ruuan laadusta :).

Hyvä meininki eikä maisematkaan ole hassummat.

Ilo oli kuitenkin kohtalaisen väliaikaista. Illalla hotellilla alkoi tuntua, että mahassa jotenkin kiertää. Ensin en ottanut tätä kovin vakavasti kun maha nyt on aina vähän sekaisin. Sitten yöllä alkoi ilme olla jo aika totinen kun pihalle tuli enää pääasiassa vettä. Eihän siinä sitten ihan hirveästi tullut nukuttua ja kroppakin oli aika tyhjä. Aamupala kuitenkin tuntui uppoavan kunnes kävin kaatamassa sen kaarena vessanpyttyyn. Olo ei kuitenkaan ollut sellainen, että kyseessä olisi varsinaisesti mikään mahatauti. Todennäköisesti maha oli reagoinut kentillä juomaan veteen, mikä ei ollut pullovettä. Kenelläkään muulla ei ollut mitään oireita, mutta kun bakteerikanta on vissiin vähän eri kun ns. normaaleilla ihmisillä niin vesi ei ilmeisesti sopinut meikäläiselle. Siinä sängynlaidalla sitten hetken mietin, että mitähän tässä pitäisi tehdä. Muutaman vieritetyn kyyneleen jälkeen päätin vetää pelikamat päälle ja pelata, jos olo vaan sallii. Teme siirsi mut toiseen kentälliseen, missä oli vähän isompi kierto ettei tulisi rasitusta niin paljon. En ehkä ollut ratkaisuun kovin tyytyväinen, koska en ollut pelannut kertaakaan koko kautena toisessa kentällisessä, mutta en ole oikein sitä tyyppiä joka alkaa osoittaa mieltään valmentajan ratkaisuista kesken pelin, joten yritin vaan niellä pettymystä. Kokonaisuutena pelattiin hyvä vääntö tanssivia kolumbialaisia eli Revolutionia vastaan. Vaikka pataan tuli, niin niitten menoa oli kiva katsoa. He nauttivat niin pelaamisesta kuin ylipäätään siitä, että olivat päässeet sinne yhdessä. 

Iltapäivällä vastaan tuli japanilaiset. He olivat pelanneet ihan penkin alle turnauksen ennakko-odotuksiin nähden. Joko he olivat keränneet rivinsä meitä vastaan tai sitten me oltiin ihan kynnysmattoja. Oli niin tai näin niin siinä tuli tukkaan todella huolella. Hävittiin 15-1. Siis saatiin todellakin 1 maali. Eikä läheltä piti tilanteita ollut kyllä kovin montaa enempää. Ehkä jokseenkin luonnollista, että tämän pelin jälkeen oli pieni kriisirinki. Ei myöskään yllättänyt, että tällaiset usein vähän paisuu kun pettymys on todella konkreettista. Kyyneleiltä ei vältytty. Kapteenina olisi varmaan pitänyt pystyä tuossa tilanteessa vähän parempaan, mutta ei ollut ihan hirveästi ylimäärästä energiaa kropassa kun oli edellisen yön vetänyt tyhjennysharjoitusta. Ja toisaalta, joskus on hyvä olla vaan vähän hiljempaa, jos ei ole mitään terävää sanottavaa.

Meidän huoneen kuivausinstallaatio.

Panda kunnalla päätettiin mennä suoraan syömään kentiltä. Pikkusen piti siinä valikoida paikkaa, koska nyt katulapsi-look oli päässyt ihan uusiin sfääreihin. Enää ei ollut vaan naama mustana vaan oltiin sellaisessa rehellisessä kurassa sieltä täältä ja haistiin turpeelle. Pystyttiin vielä vähän myöhästyyn sovitusta iltavenyttelystä ja palaverista, mistä muutamat tuimat katseet kruunasi muutenkin putkeen menneen päivän. Sen tietää, että tällaiset turnausviikoton rankkoja, mutta odotin näitä tunteita vähän myöhempänä turnausta. 

Loppuveryttelyt ekan voiton jälkeen!

Seuraavana päivänä otettiin taas turpaan aamupäivän pelissä CUSB Shoutilta.  Sen jälkeen tuli vähän sellainen fiilis, että nyt saa alkaa riittään häviäminen. Ehkä porukka oli riittävästi sisuuntunut, sillä seuraavassa päivänä oli eri meininki. Kiekosta taisteltiin, se haluttiin ja se saatiin. UFOn tilille napsahti ensimmäinen voitto numeroin 15-14! Se oli oikeastaan kuin olisi maailman mestaruus voitettu! Tai itsestä tuntui siltä. Siinä mentiin aika pienellä ringillä ja osalla peliaika jäi todella vähiin, mikä tietysti saattaa harmittaa, vaikka voitto tulikin. Se myös himmensi hetken huuman jälkeen omaa fiilistä huomattavasti. Mutta toisaalta kokonaistilanteen kannalta näin, että voitto oli meille arvokas itsetunnon kannalta ja sellaisena uskon herättäjänä omiin kykyihimme. Omalla kohdalla se oli ainakin käännekohta turnauksessa ja pääsin tässä pelissä taas ”tutun” kentällisen kanssa pelaamaan. Voiton huumasta saatiin nauttia tosin vain päivän verran kun sössittiin seuraavana päivänä lopputulosten kannalta kohtalaisen oleellinen peli australialiasta Rogueta vastaa. Pelin aikana oli särähtänyt muutama juttu korvaan ja piti käydä pieni henkilökohtainen keskustelu siitä, että miten ja kehen on ok purkaa pelillisiä valmentajaa liittyviä henkilökohtaisia pettymyksiä. 

Vähän lepoa pelien välillä.

Viimeisenä pelipäivänä oli jäljellä vielä kaksi peliä. Näistä kummastakin tyylikkäät voitot ja turnaus oli sitä myöten selvä pelien osalta. Olo on tietysti aina vähän tyhjä tuollaisen urakan jälkeen, vaikka fiilis oli todella paljon freesimpi kuin olin odottanut. Henkisesti olimme kuitenkin lähteneet tekemään kuolemaa viikoksi ja tuntu jopa pieneltä pettymykseltä, kun voimia jäi vielä varastoonkin. Loukkaantumistili joukkueen osalta jäi yksiin nivelsiteisiin. Toisaalta oli sellainen olo, että kyllä se lannassa ryömiminen jo riitti. Vaikka joitain vaikeuksia oli viikon aikana ollut ja kukin varmaan koki pettymyksiä jossain vaiheessa viikkoa, vaikutti hymy olevan viimeisen pelin jälkeen kaikkien kasvoilla. Ufon tulevaisuuden kannalta tällainen päätös turnaukselle oli tärkeä ja kun jälkipelitkin menivät vielä mukavasti niin reissu jätti positiivisen leiman pelipassiin.

Italialainen yöapteekki.

Kaiken kaikkiaan värikäs viikko, josta ei naurua ja itkua puuttunut ja monenlaisia kokemuksia mahtui mukaan, kuten kuvassa oleva yöapteekin ihme italialaisittain. Mielenkiintoista näissä reissuissa on se kuinka niin monta eri persoonallisuutta voi kuitenkin toimia samassa joukkueessa kaikkien hormooniheilahteluiden kourissa. Erilaisia toimintatapoja kuvaa esimerkiksi se kuinka toinen on jo reppu selässä valmiina lähtöön tavarat moneen kertaa tarkistettuna kun toinen tulee aamupalalta ja alkaa kaivaa edellisenä päivänä kassiin jäänyttä palautusjuomapulloa. Vaikea kuvitella kuka tämä jälkimmäinen tyyppi voisi olla... 

 

Opintomatkalla.

Ufolle tämä oli ehdottomasti enemmän opintomatka suuren turnauksen meininkiin kuin sijoitustavoitteellinen reissu, mutta kaikkien on tehtävä joskus se opintomatka. Toivottavasti tämä ei jää ufonaisten historian ensimmäiseksi ja viimeiseksi seurajoukkueiden MM-kisareissuksi. Itselle jäi valtavasti hyviä muistoja reissusta. Italialaiset voivat kuitenkin hetkeksi huokaista helpotuksesta sillä Grande katastrof ei ole nyt hetkeen aiheuttamassa hämmennystä hiilareiden luvattussa maassa. Myös mun maha kiittää, ettei tarvitse syödä pastaa ja pitsaa joka päivä. Kiitos reissuun osallistujille ja järkkääjille!   

UFOn poppoo Leccosa 2014!

Ultimaattista elämää palaa diplomityötauolta

Viime päivityksestä on vierähtänyt tovi, mutta ei ole oikein ollut puhtia kirjoitella. Elämä on ollut jotenkin vähemmän ultimaattista. Edeltävät kuukaudet ovat kuluneet kohtalaisen tiiviisti tietokoneella diplomityön parissa. Vajaa kuukausi sitten sain onneksi lähetettyä työn kokonaisuudessaan tarkistukseen. Nyt näyttäisi siltä, että valmistuminen uhkaa väistämättä ja kahdeksan vuoden hengailu TTY:llä saattaa päättyä yllättäen. Ei kai uskoisi, että jos tuota tutkintoa on kahdeksan vuotta synnytetty, että se voisi yllättää, mutta jollain tasolla en ole ehkä täysin valmis luopumaan opiskelijastatuksesta. Ehkä en ole ollut niin aidosti uskonut ikinä valmistuvani ja luulen, että ympärilläkin usko asiaan on saattanut horjua ajoittain.

Tässä niitä sekoamisen ensivaiheita.

No takaisin kuitenkin varsinaiseen vuodatukseen eli diplomityö loppuvaiheeseen, mikä tarkoittaa melkoista kirjoitusurakkaa. Kirjoitusprosessi tuntui kestävän ikuisuuden ja loppuvaiheessa olin lievästi sanottu aika kypsä hommaan. Jo aamulla olin totaalisen masentunut, kun tiesin, että taas pitäisi nökottää koneella koko päivä ja mikä pahinta, saada vielä aikaan jotain järkevää. Huomasi kyllä kuinka henkinen väsymys vaikuttaa kaikkeen tekemiseen tai oikeastaan siihen, miten vähän kiinnostaa tehdä mitään. Reenaamisen vaihdoin suklaan syömiseen ja viinin lipittämiseen eikä syömisessäkään ollut liikaa laatua. Kävin nyt tietty pari kertaa viikossa lajitreeneissä ja jotain pientä muuta reeniä, mutta aika kaukana oli se normi rytmi. Tietysti harjoittelua on hyvä keventää muutenkin lajikautta kohden, mutta kevennystä tuli vähän turhan reippaasti. Kevennyksestä puheen myös osa lihaksista sai lähtöpassit. Aika pitkäänhän sitä pystyy uskottelemaan itsellensä kaikenlaista, mutta kun kaivoin mittanauhan kehiin niin totuus alkoi hahmottua. Reisien ympärysmitasta oli lähtenyt pari senttiä samoin kuin hauiksen mittanauhalukemasta. Näistä tietysti kitkerimpänä pettymyksenä jälkimmäinen :). No ehkä tuo reisilihastenkin surkastuminen vähän harmittaa.

Näillä pääsee jo heittoreenin alkuun.

Nyt olen yrittänyt taas päästä reenirytmistä kiinni ja muutenkin vähän ryhdistäytyä. Taisin olla siinä työn loppuvaiheilla aika raskasta seuraa ja olihan siinä itselläkin sellainen olo kuin olisi ollut kolme kuukautta pahemman luokan PMS oireet. Ryhtiliike lähtikin ihan hyvin käyntiin pari viikkoa sitten, mutta nyt olen ollut flunsassa SM-turnauksen jälkeen. Suomen kesä näytti toisena turnauspäivänä parhaita puoliansa ja vastustuskyky sai varmaan tarpeekseen. Pronssimatsi väännettiin sateessa ja melkoisessa tuulessa. Pelaaminen näytti välillä aika mielenkiintoiselta. Pataanhan siinä sitten otettiin, vaikka ihan hyvä vääntö oli. Nyt Ufon naiset ovat sarjapisteissä kolmantena ja viimevuotisen finaalipaikan uusiminen vaatisi seuraavasta osaturnauksessa voittoa.

Ennen seuraavaa SM-turnausta on kuitenkin edessä seurajoukkueiden MM-kisat Leccossa, Italiassa elokuun alussa. Tiedossa on järjettömän iso tapahtuma. Naisten sarjassa on 32 karsittua joukkuetta 20 eri maasta. Tämä on varmasti todella kokemisen arvoinen tapahtuma. Toivottavasti myös pelillisesti tulee onnistumisia joukkueena. Reissuun on aikaa kolme viikkoa, joten ihmeitä ei enää fyysisellä puolella ehdi tekemään. Nyt kuitenkin kuin jäin sopivasti lomallekin niin lyhyen ja napakan reenijakson ajattelin vielä riipaista ja viettää paljon aikaa kiekon kanssa. Tietysti niin, että varmasti ehtii palautua kunnolla ennen turnausviikkoa. Keväällä olin mielestäni menossa kohti hyvää kuntoa, mutta kuten jo todettu aikaisemmin tuo dippatyön tekeminen pilasi senkin.

Varvasjumppaa. Tämän pitäisi aktivoida mun väsähtäneitä jalkapohjia.

Vähän tosin polvi ja nilkka ovat vaivanneet reenaamista ajoittain talvikaudellakin. Varmasti niin monen muun pelaajan tapaan itselläkin ns. juoksijan polvi vaivaa ja nilkassa on ollut välillä jotain rasitushommaa pienen virheasennon takia. No tällaiset kai kuuluu asiaan, kun ne parhaat nuoruusvuodet taitavat olla takana. Sitä ärsyttävää lihashuoltoa pitäisi vain jaksaa lisätä sitä mukaan kun vuosiakin  kertyy matkamittariin.  

Tein kyllä tuossa taannoin investoinnin sellaiseen jumppakuminauhaan ja ihan sitä käyttänytkin. Marssin keväällä fyssarilla valittamaan vaivojani, kun se tuntuu olevan muodissa ja siitä sai hiukan pontta tuohon lihashuoltoon ja jumppaamiseen. Jos sillä saa muutaman ”terveen” pelivuoden lisää, niin ehkä se on pienen vaivan arvoista. 

Nyt taidan lähteä lenkille ja nauttimaan kesäsäästä. Viikonloppuna oli onnistunut treenipläjäys Lecco-porukalla ja tänä iltana on vielä lajitreenit niin tulee hyvää totuttelua rasitukseen. Nyt elämä tuntuu taas ultimaattiselta ja on mukava herättää blogi hiljaiselosta. Yllätyin itse asiassa kun moni olikin kaipaillut jotain päivitystä ja kyseli miksi en ole kirjoitellut pitkään aikaan mitään. Kiitos kiinnostuksesta ja tsemppaamisesta! Oikeesti mun pitäisi varmaan olla tällä hetkellä todella huolestunut tulevaisuudesta, koska elokuun jälkeen en tiedä yhtään mitä elämässä tapahtuu eikä oikeastaan mitään suunnitelmaa ole. Nyt ei jotenkin jaksa kuitenkaan murehtia siitä :).

 

Tässä meidän Lecco-jengi ja uudet lämppäpaidat. Kiitos tukijoille!