Vuoteen 2013 mahtui paljon asioita, niin
onnen hetkiä kuin huonoja vaiheita, yltiöpäistä innostusta ja turhautumista,
päättäväisyyttä tulevaisuudesta ja pohdintoja mitä järkeä tässä koko hommassa
on. Siis voisi todeta, vuoden olleen täynnä melko ristiriitaisia ja vaihtelevia
tunteita.
Alkukankeutta
Alkuvuodesta päällimmäisinä asioina olivat
sisäkauden pelit, EM-biitsiprojekti ja fyssepuolen treenaaminen. Viime sisäkauden
pelit alkoivat jotakuinkin lupaavasti joukkueelta ja painotetusti harjoitellut
yläheitot sujuivat entistä paremmin sekä kiinniotot jäi porukalla ihan
kiitettävästi käteen. Loppukautta kohti mentäessä pelistä tuli kuitenkin jotenkin
todella väkinäistä eikä onnistumisia liiaksi tullut. Porukka oli turhautunut
peliin ja tuntui, että joukkueen potentiaali piiloutui joka pelin jälkeen vähän
syvemmälle. Lopputuloksena jäätiin pihalle mitalipeleistä ja suuhun jäi kitkerä
maku. Toki myös onnistujia kaudella oli, mutta he jäivät hiukan yhteispelin
epäonnistumisen alle.
Sisäkauden jälkeen motivaatio oli pohjissa.
Olin odottanut ainakin itseltä isoa harppausta. Treenannut yläheittoja ja
tiesin, että pystyn heittämään kentän päästä päähän. No en muista montaa
yläheittoa peleissä heittäneeni ja muutenkin tuntui, että katsoi kentällä peliä
ulkopuolisena. En nyt tainnut ihan ulkopuolinen olla, mutta fiilis ei ollut
pelaamisesta missään nimessä hyvä. Mutta se oli sellainen sisäkausi. Aina ei
onnaa. Sitten vaan leuka rintaan ja uusia pettymyksiä kohti.
Parin kolmen viikon lajitreenitauon aikana
motivaatio kuitenkin palaili ja silmät kirkastui kun tiesi ulkokauden kohta
alkavan. Fyssepuolella painotus oli vk-reeneissä ja oli palkitsevaa kun happi
alkoi treenien myötä kulkea kropassa vähän paremmin. Myös kesän EM-biitsikisoja
ajatellen kestävyyden piti olla kunnossa.
Ulkokausi starttaa
 |
| Tsekkaa nää hymynaamat ja silmäpussit! Raksu, Veera ja meitsi. |
Ulkokauden starttasi WCU:lla eli Wonderful
Copenhagen Ultimate turneella. Loistavasti järjestetty turnaus, missä ultimaattiset
ihmiset viettävät kolme päivää kentällä, satoi tai paistoi. Bussikuljetukset on
järjestetty hotellilta ja kentillä on ruokailu, joten lähintä mäkkiä ei
tarvitse lähteä etsimään tai elää päivää lisäravinteilla. Meillä pelit menivät
ihan hyvin, vaikka kovin monia ulkotreenejä ei oltu päästy vielä vetämään. Ehkä
tärkeintä, että turnaus oli nousujohteinen pelillisesti. Fyysisesti ei
tietenkään, kuten ei yleensäkään. Tai ainakaan kolmantena päivänä ei enää tunnu
paremmalta kuin edellisenä päivänä. Itse asiassa olo on aika tyrmätty. Kaks
päivää ja kuusi peliä oli jo takana. Aamulla herätessä ei todellakaan ole sellainen
olo, että pystyisi juoksemaan saati kanttaamaan. Sitä kävelee vessaan, välttää
pitkää peilikontaktia, koska näky on helvetin väsynyt ja turvonnut, ja naama on
myös vähän punainen. Tästä kolmen tunnin päästä, kun kiekko lähtee ilmaan, olet
kuitenkin jo kuin eri ihminen. Se on ikään kuin nopeutettu ihmisen evoluutio. Kumarassa
ontuvasti laahaavasta olennosta juoksevaksi ihmiseksi. Buranaa, mangnesiumia,
teippausta, oikeata ravintoa, nestettä ja ajatusten fokusointia muuhun kuin
jomottaviin jänteisiin. Burana on tärkeä. Köpiksestä jäi mieleen ”hauska” tapahtuma
sunnuntaiaamulta kun yksi joukkuekaveri kysyi, että eikö ketään muuta satu
jalkoihin. Vastaus: ”No joo, mutta burana auttaa”. A: ”Ai ootteks te ottanut
buranaa”. Vastaus:” Joo, perjantaista
lähtien”.
 |
| Kenttäruokailua Anniksen kanssa. |
Turnaus saatiin pakettiin. Lento oli
Helsingissä vissiin joskus yhden aikaa yöllä. Mun oli tarkoitus mennä alun
perin bussilla Tampereelle, mutta lennon aikana olin lupautunut autokyytiin ja
ajaa osan matkaa tarvittaessa. Siitä tulikin ihan mielenkiintoinen reissu. Kun
kolme päivää yhdessä pelanneita väsyneitä ihmisiä pakataan yöllä autoon,
arvotaan vähiten sillä hetkellä väsynyttä kuskia ja huipennukseksi melkein
kaikki on aamulla menossa töihin yms. matkasta voi tulla hiukan kireä. No
nämäkin naurattaa jälkikäteen, mutta se matka ei ollut mikään läppäkerhon kokoontuminen.
Mulla oli seuraavana aamuna sovittu yhdeksältä tapaaminen opintoneuvojan
kanssa, koska piti mennä keskustelemaan lisäajan saamisesta opintoihin. Se oli
vasta vakuuttava hetki. Naama oli vielä enemmän turvoksissa kun edellisenä
aamuna, jos se oli mahdollista, silmäpussit lähentelivät suupieliä ja tanakka
punotus päälle. Lookkia paransi vielä kevyt ontuminen, koska jalkapöytää oli
kohtalaisen kipeä. Siinä pala turnauselämää.
Beach EM
 |
| Jokaisella on hetkensä :). |
Turnauksen jälkeen jalkapöytä vaivasi jonkin
aikaa, mutta aika äkkiä se helpotti. Kevät oli aika kiireinen viikonloppujen
osalta ja väsymystä alkoi olla niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitten
paukahtikin flunssa päälle samalla viikolla, kun oli biitsimaajoukkueen harjoitusviikonloppu
Yyterissä. Se oli aika hevi viikonloppu. Fyysisesti, mutta myös henkisesti.
Aikaisemmin keväällä olin saanut kunnian olla joukkueen spirit-kapteeni. Sen
viikonlopun aikana alkoi hahmottua nuotit tuleviin Barcelonan EM-kisoihin. Oma
peli takkusi, itseluottamus oli kateissa ja tajusin, että hiekalla pelaaminen
ei todellakaan ole mua varten. Lisäksi spirit-kapteenin rooli tuntu ajoittain
liian isolta vastuulta, koska fiilis omasta pelaamisesta oli huono ja silloin
on paha yrittää sytyttää joukkuetta. Joukkue koostui todella kokeneista
pelaajista ja mielipiteitä siitä miten pitäisi pelata, oli aika paljon ilmassa.
Joukkue oli kentällä hajanainen, eikä se liimaantunut yhteen Barcelonan
helteisellä hiekallakaan. Lopputulos oli pettymys niin joukkueena kuin
yksilönä. Se on ehdottomasti mun turhin pelireissu, mutta oppimatkojakin on kai
pakko tehdä. Tunsin epäonnistuneeni niin pelaajana kuin spirit-kapteenin
roolissa. En ollut yhtään oma itseni reissun aikana. Ilman itseluottamusta on
olo aika eksynyt kentällä ja eksynyt pelaaja kentällä on aika turha. Näytön
halua kyllä oli, mutta tällaisessa joukkueessa näytöt pitää pystyä antamaan
aika äkkiä jos haluaa peluutukseen mukaan. Näitä näyttöjä ei tullut.
 | |
| Onnistumisia viimeisessä matsissa Ranskaa vastaan. |
Jäätiin lomailemaan osan kanssa vielä
muutamaksi päiväksi. No aika nollaamiseksihan se sitten meni. Oikeasti olisi
tehnyt mieli olla itkemässä kotona, mutta juhliminen on heti toisiksi paras
vaihtoehto. Yhden greba-illan jälkeen muistan, kun istuttiin Essin kanssa
hotellin rappusilla patonkia mutustellen ja sanoin lopettavani koko lajin
(alkoholilla ei vaikutusta :)).
Mua pänni niin moni asia. Ei pelkästään pelaaminen vaan kaikki sen
ympärilläkin. Reissun aikana oli puhuttu jonkin verta lajin tulevaisuudesta ja
sen kehittämisestä. Ärsytti kaikki vanhoina hyvinä aikoina jututkin. Essin
kannustussanojen jälkeen sanoin kuitenkin harkitsevani vielä lopettamista.
Loppukausi
Turnaus painoi mieltä pitkään. Onneksi pian
reissun jälkeen oli UFOllakin reenitauko. Sai etäisyyttä koko ultimatetouhuun.
Tauon jälkeen oli tärkeätä tsempata loppukauteen. Vielä kaksi touria jäljellä
ja ekalta tourilta oli hyvät pohjat, koska oltiin sijoituttu toiseksi.
Seuraavilla Toureilla napattiin myös hopeasijat Atleticon jälkeen. Ufon historian ensimmäinen finaalipaikka
ulkokaudella oli varmistettu ja lisäksi osallistumisoikeus seuraavan vuoden
seurajoukkueiden MM-kisoihin. Se oli iso juttu. Se tuntui askeleelta eteenpäin.
Finaalin tulos onkin jo käyty läpi. Se oli
meiltä jäätävän huono peli, monen asian summa. Jäädyttiin, mutta meillä ei ehkä
myöskään ollut riittävää uskoa voittoon. Oltiin otettu pataan Atleticolta, joka
Tourilla ja jonkinlainen tyytyväisyydentunne kakkossijaan oli ilmassa. Voiton
nälkä puuttui ja se asenne, että me tullaan ja haetaan se kulta kotiin.
Atletico myös yksinkertaisesti pelasi hyvän kauden ja oli laajalla rintamalla
vahva. UFO:lta myös mielestäni tasainen ja kiitettävä arvoinen kausi. Omakin
peli kulki ajoittain ihan iloisesti ja kehitystä tuli jossain määrin.
Marraskuun lopulla juhlittiin UFOn 20-vuotis
juhlia. Hienot kemut ja upeata muistella ja kuulla kaikkia vanhoja juttuja. Iso
kiitos niille ihmisille, jotka ovat jaksaneet pyörittää seuratoimintaa jo pitkään.
Seuratoimijan rooli kun ei ole aina se kiitollisin. Älyttömästi
vapaaehtoisduunia ja oman ajan uhraamista, jota harva kuitenkaan osaa riittävästi
arvostaa. Se on sitä työtä, mikä mahdollistaa niin monelle meistä harrastamisen
ja seuratoiminnan jatkumisen. Itselle juhlatapahtuman vielä huipensi naisten
joukkueen MVP eli most valuable player-palkinnon pokkaaminen. Vaikka en ole
koskaan ihan ymmärtänyt palkinnon jakamista joukkuelajeissa, palkinnon saaminen
tuntui silti vaikuttavalta. Olin erittäin otettu vaikka yllättynyt.
Tässä ja tulevaisuudessa
Nyt sisäkausi on pyörähtänyt käyntiin ja eka
Tourikin on ehditty pelaamaan. Meillä on kasassa aika kokematon joukkue ja
odotukset eivät ole finaalissa. Ykköstourilla kuitenkin pelasimme pirteästi ja
sijoituttiin kolmanneksi. Ennakkoluulotonta vääntöä. Sellaisesta tykkään. Olen
ajautunut sisäkaudella yhdeksi treenivetäjäksi ja aavistuksen vastahakoisesti
myös osa peluutusvastuusta sisäkauden peleissä tulee olemaan mulla. Aika iso
nakki, mutta vielä ekalla tourilla ei tarvinnut ottaa hirveästi vastuuta. Mä ja
Raksu toimittiin tavallaan Riitan oppityttöinä.
Italia-projekti pyörii koko ajan ja ison
kentän vuoroja vedetään säännöllisesti pirkkahallilla noin parin viikon välein.
Prime time perjantaina 20.30-22.30. Paljon on tekemistä, mutta onneksi aikaakin
vielä on. Puuhaa on niin reenipuolella kun muutenkin. Lajia pitää saada
näkyvämmäksi, jotta saadaan riittävästi sponsoreita Italian reissua varten.
Motivaation ja unelmien lähteillä
Oma motivaation on tällä hetkellä kova.
Aikaisemmin kirjoitin kurimuskuuristani. Se oli ihan onnistunut: -4,5 kg. Ei
ehkä kuulosta paljolta, mutta kyllä sen vaan liikkumisessa huomaa. Hyvinvointivatsa
sai luvan lähteä, mutta vielä on varaa pudottaa lisää. Heittoa tarvitsee treenata
paljon, ja kalenterista täytyy alkaa raivata tilaa pelkille heittelyille
talviaikaankin. Pitkiin heittoihin pitää saada vielä metrejä ja varmuutta. Iso
kehityksen paikka on myös murtoheitoissa.
Kokonaisuudessaan täytyy luoda selvät
tavoitteet tai sellainen unelman ja tavoitteen välimalli. Entinen
hiihtovalmentaja sanoi mulle kerran, että jos luot tavoitteen minkä tiedät
olevan saavutettavissa, se on liian vähäinen tavoite. Aloin luoda isoja
visioita. Seuraavana vuonna voitin viisi 20-vuotiaiden sarjan Suomen
mestaruutta eli kaikki mitä oli saatavilla, olin naisten SM-sprintissä neljäs
ja parisprintissä sain hopeaa. Tietenkään se ei johtunut vaan siitä, että olin
alkanut ajatella suuria juttuja, mutta sillä oli oma vaikutuksensa entistä
parempiin tuloksiin.
 |
| Good times. Tämä taisi olla se kauden viides SM-kulta. Vasemmalla Anne Kyllönen ja oikealla Satu Pirttiniemi |
Oon vähän ajatellut asioita. Alkuun ultimaten
harrastaminen oli ihan läppä ja muutaman vuoden enemmänkin olin hengailija,
koska suolistosairaus rajoitti niin paljon tekemisiä. Se söi multa myös aika
totaalisesti uskon siihen, että vielä voisi tulla se päivä kun olen hyvä
urheilussa. Fyysinen kunto oli ihan nolla monta vuotta. Kuntoutuminen on
kuitenkin sujunut aika hyvin ja takana on nyt pitkä ”terve” jakso.
Kehittymistäkin on omalla kohdalla tapahtunut lajissa ihan kiitettävään
tahtiin. Nyt on ehkä se hetki elämässä, kun on vielä mahdollisuus kehittyä ja
silloin pitää laittaa pannu kuumaksi. Olen luonut oman hiljaisen unelmani
urheilun saralla. Mikä sun unelma on?
Unelmoinnin taustalla on kuitenkin hyvä pitää reaaliteetit mielessä.
