Meikäläisen menneisyys

Olin elänyt erittäin tavoitteellisen nuoren urheilija elämää. Menestystä oli kertynyt päälajista hiihdosta nuorten sarjoista ja uusi tavoite oli haastaa naistensarjalaisia. Kausi 2006–2007 oli sujunut hiukan nihkeästi, mutta kesällä treeneissä oli taas hyvä meininki ja pettymykset oli unohdettu. Alkusyksystä kaikki näytti vielä lupaavalta kunnes loppusyksystä kroppa tuntui todella väsyneeltä. Lausunto oli ns. ylikuntotila. Olin aina ollut kova harjoittelemaan, mutta järki ja oma tuntemus kehosta olivat olleet kohdallaan. Siksi ylitreenaaminen vähän ihmetytti. Harjoittelin kevyesti ja välillä treenit kulki taas hyvin, mutta olotila oli silti vuoristorataa. Yksi kovempi harjoitus meni hyvin ja sitten taas seuraava huonosti. Joitain vatsaoireita myös oli, mutta ajattelin niiden johtuvan stressistä. Nuorten normaalimatkojen SM-kisoissa 2007 keskeytin ja toisen kisan hiihdin hoiperrellen maaliin. Kaikki ei ollut kohdallaan. Lopulta asioita tajuttiin katsoa toiselta kantilta. Seuraavalla viikolla menin suoliston tähystykseen ja minulla todettiin krooninen haavaisen paksunsuolen tulehdus.

Olin helpottunut, koska olotilaan löydettiin jokin syy. Siitäs saivat kaikki epäilijät, jotka olivat arvostelleet harjoitteluani ja tyrkyttäneet neuvojansa. Hoitaisin taudin kuntoon ja palaisin laduille entistä kovempana. Lääkehoito aloitettiin, mutta hoitovastetta ei saatu. Seuraavaksi aloitettiin kortisonikuuri, mutta tämäkään ei tepsinyt. Seuraavana kokeiltiin solusalpaajahoitoa, mutta tästä kroppa ei tykännyt vaan päädyin oksentelemaan ja sairaalaan. Oli kulunut reilu vuosi diagnoosista. Totuus tulevaisuudesta alkoi hahmottua: Kilpahiihto oli historiaa. Se oli todella kova pala hyväksyä. Pitkään murehdin lajin pakkolopettamista, kunnes elämän tavoitteet kääntyivät toiveeseen yhdestä terveestä päivästä. Tauti rajoitti elämää, mutta yritin pysyä mukana. Kävin opiskelijabileissä ja vietin aikaa kavereiden kanssa. Kuntoliikunta ei juuri kiinnostanut ja olin muutenkin väsynyt. Tauti söi myös henkisesti. Miksen voisi olla kuin muut, enkä olla aina etsimässä paniikissa vessaa tai jättää reissuja väliin, koska en voinut sairaana lähteä. Vessa oli aina oltava lähellä. Välillä housuihin tuli jo kotimatkalla, koska hätää ei vain voinut hallita.

  

Kaikesta huolimatta olin syksyllä 2008 aloittanut koululla parin kaverin kanssa ultimaten alkeiskurssin. Laji tuntui kiinnostavalta, mutta olin väsynyt ja huonossa kunnossa. Kävin kuitenkin säännöllisesti koulun vuoroilla pelaamassa.

Syksyllä 2009 tehtiin lopulta helpottava päätös paksunsuolen poistamisesta, koska biologinen Remicade hoitokaan ei ollut tehonnut. Leikkaus tehtiin Helmikuussa 2010 ja sain väliaikaisen avanteen. Avanteen sulun oli määrä tapahtua toukokuussa, mutta saumojen umpeutumisesta ei oltu varmoja, joten leikkausta siirrettiin syksylle. Olin henkisesti täysin hajalla ajatuksesta ja suoraan sanottuna kesä oli täyttä paskaa avanteen kanssa. En ikinä hyväksynyt asiaa enkä tulisi hyväksymään. Olin aina ollut itsevarma, mutta tästä en kertonut kuin parhaille ystäville ja peittelin asiaa. Tulehtunut suoli oli kuitenkin poissa ja olo fyysisesti virkeämpi ja olinkin päässyt UFO:n naisten joukkueeseen kesäksi pelaamaan SM-sarjaa.

Lopulta helpottava syksy koitti ja avanne suljettiin. Vaikka maha oli arpinen ja kuoppainen olin tyytyväinen. Takaraivossa oli kuitenkin epäilys, että kyllä taas tulee jotain ongelmia. Tammikuussa 2011 löydettiin mahasta nyrkin kokoinen paise. Taukoa urheilusta 3 kk ja kaksi antibioottikuuria.

Tämän jälkeen isompia ongelmia ei ole ollut, vaikka toki j-pussin kanssa eläminen on vaatinut opettelua. Urheilu on täyttänyt elämän uudestaan ultimaten eli virallisemmin liitokiekon saralla. Vuonna 2012 pääsin ensimmäistä kertaa maajoukkueeseen ja MM-kisat Japanissa olivat huikea kokemus. Ultimate on antanut minulle uuden mahdollisuuden treenata tavoitteellisesti ja kehittyä mahtavassa lajissa upeiden ihmisten seurassa. Tämä on ULTIMAATTISTA ELÄMÄÄ!