Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Viime kirjoittelun jälkeen on tapahtunut sen verta, ettei oikein tiedä mistä aloittaa. Kesä meni hurjaa vauhtia ja EM-kisarutistuksen jälkeen olen ottanut pientä happitaukoa ultimatesta. Osittain ihan tarkoituksella ja osittain pakon edessä.  Mitä tulee menneeseen kesäkauteen, Em-kisoista jäi käteen euroopan mestaruus ja UFO:n porukalla SM-hopeaa, joten siinä valossa voi kai olla kohtalaisen tyytyväinen kuluneeseen kauteen.  Keväällä hain opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon hyvinvointiteknologiaa ja kun paikka irtosi, niin on syksyn aikana tapahtunut myös osittainen muutto Tampereelta Jyväskylään.  Sen verta syvään on mansemielisyys kuitenkin juurtunut, että Tampereella edelleen vaikutan aina kun en ole Jyväskylässä. Ja ultimaten kannalta se on toistaiseksi myös paras vaihtoehto.

Uhrataan tähän alkuun pieni muistojen verestely EM-kisoista, kun kerrankin on joku menestystarina kerrottavana. EM-kisat siis pelattiin Kööpenhaminassa heinäkuun loppupuolella, joita myös kotikatsomoista päästiin seuraamaan Elisa Viihteen kautta ensimmäistä kertaa. Iso kiitos tästä Elisalle ja Fanseatille, jotka mahdollistivat kotikannattajien hengessä elämisen. Tosifanit olivat tietysti tulleet paikan päälle seuraamaan taistoja ja finaalissa kaikuivatkin Suomi-huudot lehtereiltä! EM-kisaprojekti oli kokonaisuutena mahtava ja kultamitali tuntui upealta, joskin välillä vieläkin aavistuksen absurdilta. Projekti oli melkoinen rypistys ja kuten arvata saattaa, tulee tuollaisessa lähes vuoden projektissa nähtyä niin aallon harjat kuin pohjat. Loppukeväästä oli jotenkin synkkä olo omista fiiliksistä ja mietin että pitäisikö vaan heivata koko homma kun toisessa nilkassakin oli vähän kremppaa. En oikein ollut edes varma miksi oli vähän harmaa fiilis. Luulen, että siinä oli kyse siitä, että itsellä oli fiilis, ettei päässyt omiin tavoitteisiinsa. Ja sitten tulee fiilis, ettei pysty antamaan joukkueelle riittävästi. No onneksi suomen vähäluminen kesä toi piristystä siinä määrin, että pelaaminen alkoi tuntua taas hauskalta ja mieli kirkastui.

Voiton riemua Saksa pelin jälkeen.

Kisat puolestaan eivät alkaneet ihan millään voitonriemulla, sillä otettiin pataan ekassa matsissa Irlannilta, jota oli kaavailtu meidän lohkon pökömatsiksi. Siinä meinasi pikkusen kultahaaveet valua viemäriin, mutta jengi kasasi itsensä valmennuksen johdolla sellaisen selkärangan loppuviikoksi, että ehkä juuri sen takia lopulta voitettiin. Kuka tietää. Irlanti matsin jälkeen lohkomatseissa tuli vastaan Venäjä, mikä tiedettiin kovaksi. Tunnelma oli kuin talvisodasta ja mikään vuoden spirit-peli ei todellakaan ollut kyseessä ja vettäkin tuli kohtalaisen kiitettävästi. Loppupuolella pungettiin itsemme Venäjän ohi ja voittoon. Siinä matsissa kävi todella ilmi jengin henkinen kantti ja luotto omaan tekemiseen. Sen jälkeen pelattiin matsit Latviaa, Hollantia, Belgiaa, Brittejä ja Ranskaa vastaan, kunnes välierässä kohdattiin Saksa. Saksa tiedettiin todella pahaksi vastustajaksi ja asennoiduimme peliin hullun lailla, mutta kuitenkin jotenkin järjettömällä itseluottamuksella. Pelistä tulikin todellinen tahtojen taisto ja sen matsin voiton jälkeen osa taisi jo ensimmäiset kyyneleet tirauttaa. Mestaruus oli jo todella lähellä, sillä yksi pahimmista finaalivastustajista oli potkaistu pronssimatsii. Finaalia ennen tunnelma oli muistaakseni yleisesti yllättävän rento, vaikka onhan siinä sellainen erilainen kutkutus kun mennään isolle stadikalle pelaamaan ja kuitenkin panoksena Euroopan mestaruus ja vielä kamerat kuvaamassa. Yritin siinä kapteenina puhua jotain sopivia saatesanoja. Hakea fiilistä siihen, että miten pirusti on tehty duunia, että on päästy siihen pisteeseen ja mikä viikko oli jo takana. Tuohon mennessä turnauksessa oli pelattu kymmenen matsia kuuteen päivään, joten niin fyysinen kuin henkinen väsymys on jo väistämätöntä, joten oikealla mielentilalla on merkitystä. Finaali lähti onneksi hyvin liikkeelle ja peli olikin sitten aika selvä ja enemmän sellaista fiilistelyä, kun peli aikoi kääntyä meille. Sveitsiläiset taistelivat hyvin, mutta vaikutti vähän siltä, että kisaviikko oli vienyt mehut ja paras terä oli jo kulunut.  Kyllähän siinä sitten melkoinen riemu repesi kun voittomaali syntyi. Samalle se tuntui kuitenkin jotenkin epätodelliselta, että me olimme Euroopan mestareita! Jokainen rusettijuoksu, jokainen heitto, jokainen puntti, jokainen rappustreeni ja jokainen leiripäivä ja leiri olivat niin sen arvoisia!

Mestarit! Ylhäältä vasemmalta: Laura Vaahtoranta (valm.), Nina Nortesuo, Katri Jalo-Salokangas, Anna-Maija Tiira, Aino Känsälä, Riitta Syvälä, Laura Pienihäkkinen, Pauliina Lehtinen, Sofia Lähteemäki, Raakel Pfister, Jarna Kalpala.        Välirivi vasemmalta: Karoliina Lappalainen, Jenni Oksanen, Essi Inkinen, Kata Niini, Maija Leino, Mira Koskenvuo, Henna Lehtonen (valm.). Alarivi vasemmalta (kapteenit): Milla Mantere, Ulla Kiili (minä), Olga Rentto.

Kenttäglamouria.

Ylellisyyttä!

Kisaviikko on tietysti paljon muutakin kuin pelejä. Viikko varsinaista kenttäglamouria; bajamajoja, liian täysiä bajamajoja, ruokaa muovipurkista, sadetta, lisää sadetta, märkiä kuteita, mätäneviä nappiksia, tuulta ja tietysti välillä paistaa niin, että naama palaa. Se on jännä miten ne pienimmät asiat alkaa hapottaa eniten tälläsina viikkoina. Kisa-alueella oli 24 kenttää, joten arvata saattaa, että se lämppäkenttä, vessa ja ruokailu eivät ole aina ihan vieressä. Sitten jaksaa kyllä taas pelata, kun laahustanu jonkun kilometrin toiselle kentällä ja seuraavan kilometrin vessaan ja sitten pelin jälkeen kilometrin hakemaan ruokaa, unohtamatta tietysti lämppäämistä mikä alkaa maistua entistä herkummalta mitä pidemmälle viikko etenee. Ja millään kerhorepulla ei tietenkään päivää pärjää, kun pitää varautua ties mihin olosuhteisiin. Tuollaisten päivien jälkeen esimerkiksi sisävessa ja sisällä syöminen posliinilautaselta suihkunraikkaana tuntuu kohtalaisen glamourilta.  Silti tuollaiset reissut mielettömiä kokemuksia, joista jää elinikäisiä muistoja. Ja suurin osa niistä muistoista liittyy ihmisiin ja joukkueeseen, jonka tietysti muodostavat erilaiset persoonat. Arvostettavaa tuossa jengissä oli se, että vaikka vedettiin pirun tosissaan, oli myös usein mielettömän hauskaa. Tai ainakin itsellä oli, liekö nauranut omille jutuille niin antoisasti. Lämmöllä tietysti muistelen myös meidän myyrä-kenttää, joka oli käytännössä peitenimi vähän puolupainotteiselle kentälle.

Voittoa juhlittiin tietysti ansaitusti ja nautittiin totisesti! Poikaa kärrättiin pitkin Kööpenhaminan yötä ja kerrankin ei kainosteltu ottaa hyötyä irti menestymisestä. Lentokentälläkin uteliaita riitti, kun pokaalin kanssa paineltiin menemään. Kun päästiin koneeseen, niin saatiin vielä kuulutuksessa onnittelut EM-kullasta. Silloin ajattelin, että nyt tämä menee niin kuin pitääkin! Toisella koneelle tulleille oli tarjottu vielä samppanjat Finnairin piikkiin. Ei huono. Aina mediassa laji voisi tietysti olla enemmän esillä, mutta päästiin sentään urheiluruutuun, ylen radiohaastatteluun ja muutamiin lehtijuttuihin. Vähän kuitenkin kaihertaa mieltä, ettei Euroopan mestaruus herättänyt enempää kiinnostusta perinteisissä mediakanavissa. Ei noita arvokisamestaruuksia yleisesti Suomellekaan ihan koko ajan tupsahtele eli kannattaisi hehkuttaa kohtuu paljon silloin kun tärähtää. Valitettavasti suomalainen urheilumedia on vielä hyvin kapeakatseinen, mutta toivottavasti asiat tälläkin saralla muuttuvat ja tietysti se vaatii myös lajin edustajilta omaa aktiivisuutta. No tästä aiheesta voisi jatkaa pitkäänkin, mutta ehkä joku toinen kerta.

Kävin pojalle näyttämässä, missä osa sen juurista on.

Siinä tuli tovi leijuttua, kunnes piti hiljalleen palata takaisin maan pinnalle. Elokuun lopulla pelattiin vielä viimeinen SM-osaturnaus Oulussa. UFOn naisia oli koetellut kesän aikana melkoinen loukkaantumisaalto, eikä bussissa ollut matkalla Ouluun tungosta. Taidettiin saada 11 pelikuntoista pelaajaa sille reissulle. Sarjassa meillä oli ihan hyvä tilanne sillä olimme saaneet kahdelta edelliseltä tourilta kakkospisteet, mutta kun lähdetään 11 pelaajalla vetämään viikonloppua huomioiden, että ns.runkopelaajia uupui rivistä lukuisia, on olo ollut joskus luottavaisempikin ennen viikonloppua. Lisäksi en henkilökohtaisesti ollut EM-reissun jälkeen jumpannut hirveästi, joten fyysisesti ei ollut ihan kesän parhaassa terässä enää. Tultiin kuitenkin toisiksi ja näin selvitettiin paikka finaaliin. Olihan se silti aika hapokas reissu eikä itku ollut kaukana viimeisessä pelissä kun oli aivan nakit ja muusi ja tuuli teki pelistä melko haastavan. Paluumatkalla hiukan mietin, että mitenköhän seuraavan päivän muutto Jyväskylään mahtaa sujua kun oli niin pirun pirtsakka olo ja olin tietysti pystynyt olla valmistelematta muuttoa oikeastaan mitenkään.  

 

Miten niin on kylmä?

Maanantai oli sitten lähtö kohti tuntematon uutta osaa elämästä eli opiskelua Jyväskylässä. Muuttokuorma oli melko maltillinen, kun kämpässä oli tiedossa 20 neliömetriä tilaa. Pakettiautosta löytyi tiivistetysti retkisänky, telkkari, astiat, yksi hylly ja pöytä, muutama tuoli, pari pyörää ja vähän tietysti muuta urheilukamaa. Asuntotoimistosta lykättiin käteen sellainen reikäkortti, mitä taidettiin laivojen hyttiovissa käyttää joskus 90-luvulla ja toivotettiin tervetulleeksi Kortepohjaan. Oli siinä illalla vähän onho olo istuessani yksin retkisängyn laidalla pienen pienessä yksiössä Kortepohjan opiskelijakylässä. Asunnossa on huoneen lisäksi keittiö mallia älä pyllistä tai karvat palaa ja kaapistot on kruunattu milläs muulla kuin keltaisella lastulevyllä! Kämpässä on myös törkeen kylmä ja suihku puskee vuorotellen kuumaa ja kylmää. Lisäksi huhutaan, että kämpissä olisi hometta ja itellä on usein aika punaset silmät kun siellä hengailee. Mutta halpaa on! Ja kaikkeen tottuu ja osaapahan arvostaa taas asioita kun tulee Tampereen kotiin.

Syksyllä pelattiin vielä finaalit, missä taivuttiin lopussa hopealle. Saatiin tosi hyvä startti peliin, mutta puoliajan jälkeen tapahtui jotain ja sitten ei montaa maalia enää tehtykään. Ihan hyvä matsi puoleen väliin asti, mutta se ei voittamiseen riitä. Eli vielä naisten ensimmäinen suomenmestaruus antoi odottaa, mutta en varmaan pysty lopettamaan ultimatea ennen kuin on se perhana saatu! 

Lukutoukka.

Loppusyksy onkin mennyt aika tiiviisti opiskellessa. Tällä kertaa siis ihan oikeasti opiskellessa. Meikäläinen on ihan käynyt kirjastossa lainaamassa kirjoja ja muutamia myös lukenut. Hiukan on ollut totuttelemista vähän erilaiseen opiskeluun, mutta kyllä se tästä lähtee. Eikä ole ainakaan vielä kaduttanut valinta, vaikka muutaman kerran on vähän hapotttanut. Treenirintamalla syksy ei olekaan sitten sujunut kovin mallikkaasti, kun ensin loppusyksystä tulehtui kantapään rasvapatja ja nyt on ihmetelty turvonnutta polvea reilut kuukauden päivät. Magneetissa kävin vajaa kaksi viikkoa sitten ja onneksi vaivan syy selvisi. Rustosta oli irronnut pala, joka kelluu siellä nesteissä ja rustossa reikä. Viime perjantaina poistettiin nesteet ja perään pistettiin kortsionia, jotta polvi rauhoittuisi. Ja nyt tuntuukin kyllä paremmalta, mutta kyllähän se vähän nyt on taas rasituksesta kerännyt nestettä, mutta taipuu kuitenkin melko hyvin vielä :). Jos polvi meinaa taas turvota entisiin mittoihin, niin sitten pitäisi miettiä palan poistoleikkausta, mikä olisi sinänsä aika pieni operaatio Ja jos sekään ei auta niin sitten pitäisi korjata rustoa, jossa on reikä, kun pala on lohjennut. Siinä sitten onkin kokonaisuudessaan noin kolmen kuukauden toipumisaika eli ainakaan ensi kesän MM-kisoihin ei tarvitse sitten lähteä kuin korkeintaan penkkiurheilijaksi. 

Jotain tässä nyt on kuitenkin yritetty jumpata, jotta saisi ylläpidettyä asioita. Nollista lähteminen on aina niin raskasta, vaikkei tässä nyt paljon taideta plussan puolella olla. Niin paljon kun olen pilkannut spinningiä, niin olen nyt kuitenkin joutunut nöyrtymään tekeen kuntopyörällä treenejä. Mutta sehän ei tavallaan ole spinningiä jos tekee sen yksin…. Yksi SM-sisäsarjan tourikin on jo ehditty pelaamaan. Siellä vetelin kipulääkekuurin avulla kantapään takia, mutta onneksi kivut aika hyvin muutenkin unohtuu pelatessa. A-sarjassa pelit menivät todella tasaisesti ja ristiin, mutta lopulta olimme kolmansia maalierovertailun jälkeen. Huomenna sitä taas pelataankin ja toivottavasti pystyy myös itse edustamaan.

Tälläinen ”kevyt” yhteenveto viime vuoden kesästä ja syksystä. Toivottavasti ensi kerralla voisi kertoa jotain treenaamiseenkin liittyvää, eikä vain potilastarinoita. Tästä voi tulla vielä hyvä kevät tai sitten hyvin ”erilainen” kevät :).  Kiitokset vielä EM-jengille, valmentajille ja kannustajille sekä muille tukijoille. Oli hienoa päästä olemaan sellaisen jengin kapteeni!

Ja kiitos Moddelle (Henri Modenius) hienojen hetkien poiminnoista :).

https://www.facebook.com/henri.modenius/videos/10153743301192118/

.

Kuvia matkan varrelta